Tämä on jatkokertomuksen osa 9.
***
Suntion kutsumat poliisit haastattelivat kirkosta löytynyttä naista, joka tuntui olevan epävarma siitä, mitä oli tapahtunut. Hän muisti ajaneensa autoa ja tulleensa huonovointiseksi. Sitä, miten hän oli päätynyt nukkumaan kirkon penkille ilmeisesti useammaksi tunniksi, hän ei muistanut. Nimekseen nainen sanoi Menna, mutta sukunimeä poliisit eivät onnistuneet saamaan selville.
Matkalla sairaalaan päivystykseen Menna katseli taivaalla näkyvää kuuta. Tihkusade oli loppunut ja pilvet olivat lähes kadonneet. Kuu oli kalpea ja pyöreä, ja tuntui seuraavan autoa, ja Mennasta tuntui, että se yritti puhua hänelle. Hän ei vain kuullut, mitä se halusi sanoa. Kun kuu katosi näkyvistä, Mennasta tuntui, että hän vajosi takaisin pimeään, josta kuu oli hetkeksi vetänyt hänet ylös.
Toinen poliiseista oli ilmoittanut poliisikeskukseen heidän vievän kirkosta löytynyttä, sekavaa naista sairaalaan tutkittavaksi. Ei henkilöpapereita eikä kännykkää. Etunimi Menna, ei ole pystynyt kertomaan sukunimeään. Ikä arviolta 35-40 vuotta. Tummat, lyhyet hiukset. Ruskeat silmät. Keskimittainen ja hoikka. Siistit, säänmukaiset vaatteet. Keskus kirjasi tiedot.
Muutaman minuutin kuluttua, poliisiauton saapuessa sairaalan pihaan, keskus otti yhteyttä. Aiemmin päivällä tapahtuneeseen onnettomuuteen ja mahdolliseen ajoneuvon anastukseen liittyen etsittiin 37-vuotiasta Menna Jokelaa, josta viimeinen havainto oli Helsinki-Vantaalla hieman ennen puolta päivää. Häntä ei tässä vaiheessa epäilty rikkomuksesta vaan haluttiin kuulla todistajana.
- Taisi sitten selvitä tämän rouvan henkilöllisyys, totesi keskuksen kanssa puhunut poliisi.
- Ainakin tuntomerkit sopivat hyvin, vastasi hänen työparinsa, joka istui kuljettajan paikalla.
- Varmuus taidetaan kuitenkin saada vasta, kun on otettu yhteyttä omaisiin. Meinaan kun ei tämä taida itse pystyä tässä tilassa vahvistamaan asiaa.
Poliisien sairaalaan tuoma nainen, joka edelleen valitti huimausta ja eikä näyttänyt pystyvän kohdistamaan katsettaan, vietiin saman tien tutkittavaksi. Pikahuumetestin mukaan nainen ei ollut huumeiden vaikutuksen alainen eikä verestä löytynyt myöskään alkoholia, joten hänet otettiin osastolle tarkkailtavaksi.
Menna näki sumuverhon läpi, miten hoitajat riisuivat vaatteet passiivisesti käskyjä tottelevalta naiselta ja pukivat hänet sairaalan vaaleanpunaiseen yöpukuun. Nainen näytti jotenkin tutulta. Kun nainen asettui makaamaan sänkyyn, Menna tunsi huimauksen aallon, joka heitti hänet sumuverhon läpi hänen näkemänsä naisen tilalle sänkyyn.
lauantai 31. tammikuuta 2015
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Kirkko
Tämä on jatkokertomuksen osa 8.
***
Lasse otti edelleen soivan puhelimen käteensä. Soittaja oli sama poliisi kuin aikaisemminkin.
- Meillä on nyt uusia tietoja, jotka ovat sen laatuisia, että ajattelin olevan parasta soittaa saman tien.
Lassea kylmäsi. Mikä muu voisi olla noin kiireellistä kuin että Mennan asiat olivat todella huonosti. Hän ei osannut sanoa mitään, odotti vain, että poliisi jatkaisi puhumista.
- Niin... Tämä Menna Jokela. Väestörekisteristä löytyi kaksi sen nimistä henkilöä. Toinen asuu Pohjois-Suomessa, joten oletan että teidän naisystävänne on tämä Pusulassa asuva. Pitääkö tämä paikkansa?
- Kyllä, Menna asuu Pusulassa. Ettekö siis ole vielä ottaneet yhteyttä hänen perheeseensä? Lasse kysyi.
- Emme ole pystyneet varmistamaan henkilöllisyyttä riittävällä varmuudella, poliisi vastasi. - Voitteko myös vahvistaa, että tämä mainittu naisystävänne on 37-vuotias?
- Sekin pitää paikkansa, Lasse vastasi alkaen epäillä, että asiassa oli jotakin, jota poliisi ei kertonut hänelle. - Mennalla oli synttärit pari viikkoa sitten.
- Aivan, aivan... poliisi myönteli. - Näiden tietojen valossa näyttää nyt siltä, että nainen, joka ajoi autoanne sen joutuessa onnettomuuteen, ei olekaan Menna Jokela. Tämä onnettomuuspaikalta sairaalaan viety nainen on selvästi nuorempi kuin 37-vuotias. Arvioisin, että noin parikymppisestä henkilöstä on kyse.
Lassesta tuntui, että hän ei ymmärtänyt mitään. Menna joutui onnettomuuteen, mutta se ei ollutkaan Menna, vaan joku muu. Varmasti joku muu. Menna näytti sen ikäiseltä kuin oikeasti olikin. Ei häntä voinut erehtyä luulemaan parikymppiseksi.
- Niin, minun pitää nyt vielä kysyä paria asiaa, jatkoi poliisi. - Onko teillä tietoa, mitä suunnitelmia Mennalla oli täksi päiväksi? Tai olisiko hän voinut lainata autoa eteenpäin jollekin ystävälleen?
Lasse kertoi, mitä Menna oli suunnitellut tekevänsä vietyään hänet lentokentälle. Menna ei ollut maininnut aikovansa tavata ketään ystäväänsä, eikä se, että hän olisi antanut auton jonkun muun käyttöön, varsinkaan kysymättä Lasselta, tuntunut todennäköiseltä. Menna oli vastuuntuntoinen, sellaisen kuvan Lasse oli hänestä saanut.
- Tässä on tietenkin myös sellainen mahdollisuus, että auto on varastettu, totesi poliisi kuunneltuaan Lassen kertomuksen. - Milloin muuten olette ollut viimeksi yhteydessä Mennaan?
Lasse kertoi Mennan viestistä ja yrityksistään soittaa hänelle sen saatuaan. Mennasta ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän oli lähettänyt viestin nähtävästi Lassen ollessa lentokoneessa kännykkä suljettuna. Poliisi toisti vielä lupauksensa olla yhteydessä seuraavana päivänä, ja pyysi Lassea ilmoittamaan pikimmiten, mikäli kuulisi jotain Mennasta.
Puhelun loputtua Lasse valitsi Mennan numeron. Puhelin ei hälyttänyt ollenkaan, vaan puhelu ohjautui suoraan vastaajaan, jonne Lasse jätti viestin. Menna, missä sinä oikein olet? Mitä on tapahtunut? Soita minulle, jos saat tämän viestin.
- -
Suntio katseli naista, jonka hän oli löytänyt nukkumasta kirkon penkistä. Nainen näytti edelleen sekavalta, vaikka oli ollut hereillä jo puolisen tuntia. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja suntio arveli tunnistavansa heikon oksennuksen lemun. Nainen oli valittanut huimausta noustuaan istumaan suntion herätettyä hänet.
Eipä ole ensimmäinen kerta, kun joku humalainen tai huumetokkurassa oleva on kävellyt sisään, suntio ajatteli. Minkäs sille mahtaa, kun ovi on päätetty tiekirkon nimissä pitää auki kaikelle kansalle tulla ja mennä mielensä mukaan. Eihän yksi opas ehdi millään pitää silmällä kaikkea, jos kirkkoon sattuu useampi vieras kerrallaan.
Mitä tällekin naiselle nyt pitäisi tehdä? Poliisi vai ambulanssi vai taksiko pitäisi tilata? Vaatteet ovat siistit, mutta muuten ei kaikki näytä olevan aivan kohdallaan. Ei näytä olevan laukkua mukana, eikä nainen löytänyt taskuistaankaan mitään, kun niitä kaiveli. Ei kännykkää, ei rahapussia, ei edes avaimia. Ehkä olisi varminta soittaa poliisit paikalle.
***
Lasse otti edelleen soivan puhelimen käteensä. Soittaja oli sama poliisi kuin aikaisemminkin.
- Meillä on nyt uusia tietoja, jotka ovat sen laatuisia, että ajattelin olevan parasta soittaa saman tien.
Lassea kylmäsi. Mikä muu voisi olla noin kiireellistä kuin että Mennan asiat olivat todella huonosti. Hän ei osannut sanoa mitään, odotti vain, että poliisi jatkaisi puhumista.
- Niin... Tämä Menna Jokela. Väestörekisteristä löytyi kaksi sen nimistä henkilöä. Toinen asuu Pohjois-Suomessa, joten oletan että teidän naisystävänne on tämä Pusulassa asuva. Pitääkö tämä paikkansa?
- Kyllä, Menna asuu Pusulassa. Ettekö siis ole vielä ottaneet yhteyttä hänen perheeseensä? Lasse kysyi.
- Emme ole pystyneet varmistamaan henkilöllisyyttä riittävällä varmuudella, poliisi vastasi. - Voitteko myös vahvistaa, että tämä mainittu naisystävänne on 37-vuotias?
- Sekin pitää paikkansa, Lasse vastasi alkaen epäillä, että asiassa oli jotakin, jota poliisi ei kertonut hänelle. - Mennalla oli synttärit pari viikkoa sitten.
- Aivan, aivan... poliisi myönteli. - Näiden tietojen valossa näyttää nyt siltä, että nainen, joka ajoi autoanne sen joutuessa onnettomuuteen, ei olekaan Menna Jokela. Tämä onnettomuuspaikalta sairaalaan viety nainen on selvästi nuorempi kuin 37-vuotias. Arvioisin, että noin parikymppisestä henkilöstä on kyse.
Lassesta tuntui, että hän ei ymmärtänyt mitään. Menna joutui onnettomuuteen, mutta se ei ollutkaan Menna, vaan joku muu. Varmasti joku muu. Menna näytti sen ikäiseltä kuin oikeasti olikin. Ei häntä voinut erehtyä luulemaan parikymppiseksi.
- Niin, minun pitää nyt vielä kysyä paria asiaa, jatkoi poliisi. - Onko teillä tietoa, mitä suunnitelmia Mennalla oli täksi päiväksi? Tai olisiko hän voinut lainata autoa eteenpäin jollekin ystävälleen?
Lasse kertoi, mitä Menna oli suunnitellut tekevänsä vietyään hänet lentokentälle. Menna ei ollut maininnut aikovansa tavata ketään ystäväänsä, eikä se, että hän olisi antanut auton jonkun muun käyttöön, varsinkaan kysymättä Lasselta, tuntunut todennäköiseltä. Menna oli vastuuntuntoinen, sellaisen kuvan Lasse oli hänestä saanut.
- Tässä on tietenkin myös sellainen mahdollisuus, että auto on varastettu, totesi poliisi kuunneltuaan Lassen kertomuksen. - Milloin muuten olette ollut viimeksi yhteydessä Mennaan?
Lasse kertoi Mennan viestistä ja yrityksistään soittaa hänelle sen saatuaan. Mennasta ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän oli lähettänyt viestin nähtävästi Lassen ollessa lentokoneessa kännykkä suljettuna. Poliisi toisti vielä lupauksensa olla yhteydessä seuraavana päivänä, ja pyysi Lassea ilmoittamaan pikimmiten, mikäli kuulisi jotain Mennasta.
Puhelun loputtua Lasse valitsi Mennan numeron. Puhelin ei hälyttänyt ollenkaan, vaan puhelu ohjautui suoraan vastaajaan, jonne Lasse jätti viestin. Menna, missä sinä oikein olet? Mitä on tapahtunut? Soita minulle, jos saat tämän viestin.
- -
Suntio katseli naista, jonka hän oli löytänyt nukkumasta kirkon penkistä. Nainen näytti edelleen sekavalta, vaikka oli ollut hereillä jo puolisen tuntia. Hänen silmänsä olivat punaiset, ja suntio arveli tunnistavansa heikon oksennuksen lemun. Nainen oli valittanut huimausta noustuaan istumaan suntion herätettyä hänet.
Eipä ole ensimmäinen kerta, kun joku humalainen tai huumetokkurassa oleva on kävellyt sisään, suntio ajatteli. Minkäs sille mahtaa, kun ovi on päätetty tiekirkon nimissä pitää auki kaikelle kansalle tulla ja mennä mielensä mukaan. Eihän yksi opas ehdi millään pitää silmällä kaikkea, jos kirkkoon sattuu useampi vieras kerrallaan.
Mitä tällekin naiselle nyt pitäisi tehdä? Poliisi vai ambulanssi vai taksiko pitäisi tilata? Vaatteet ovat siistit, mutta muuten ei kaikki näytä olevan aivan kohdallaan. Ei näytä olevan laukkua mukana, eikä nainen löytänyt taskuistaankaan mitään, kun niitä kaiveli. Ei kännykkää, ei rahapussia, ei edes avaimia. Ehkä olisi varminta soittaa poliisit paikalle.
lauantai 17. tammikuuta 2015
Joskus ärsyttää pienetkin asiat
Tänään ruokakaupassa (joo, huomasit oikein, tarina ei jatku tänään) minua alkoi ärsyttää. Tai ihmetyttää, miten sen nyt haluaa ottaa. Syynä olivat yhden rouvashenkilön käytöstavat tai paremminkin niiden puute.
Seisoin kassajonossa aika monen muun ihmisen tapaan. Edellä oli 35-40 -vuotias pariskunta, mies kärryjen kahvassa, nainen seisoskeli vieressä iltapäivälehtien lööppeihin syventyneenä. Kun jono liikahti eteenpäin, minä tietenkin myös kärryineni, mutta nainen jatkoi lööppien tuijottelua. Jossain vaiheessa hän sitten huomasi, että mies olikin jo mennyt eteenpäin.
Minä ja kärryni seisoimme samassa linjassa muun jonon kanssa, aivan pastilli- ja purkkahyllyn vieressä, koska metrin päässä toisella puolella oli toinen jono. Naisen ajatuksena oli tunkea itsensä ohi hyllyn ja kärryjeni välistä sen sijaan, että olisi mennyt ohitseni toiselta puolelta, jossa oli hyvin tilaa kulkea. Otin tukevan otteen kärryistä, ja teeskentelin, etten huomannut tunkijaa, joka ei edes sanonut mitään. Naisella kesti noin kolme sekuntia tajuta, että oikotie ei aukene.
Olisittepa nähneet sen katseen, jonka nainen loi minuun ohi mennessään. Siis ohi siltä puolelta, jossa oli tilaa. Reittiä, jonka pituus oli noin kaksi askelta pidempi eikä edellyttänyt tunkemista ahtaista väleistä. Katseessa oli hämmästystä ja epäuskoa.
Minun mielestäni minä en käyttäytynyt huonosti. Jos nainen olisi jollakin tavalla sanallisesti ilmaissut, että haluaa tunkea itsensä hyllyn ja kärryjeni väliin, olisin hyvinkin saattanut siirtyä. Tosin täysien ostoskärryjen liikauttaminen suoraan sivulle, kun jonossa ei pahemmin ole tilaa liikkua eteen tai taakse muihin törmäämättä, on vähän vaivalloista, joten en kuitenkaan mene vannomaan. Mutta joka tapauksessa "Anteeksi, pääsisinkö tästä välistä?" tai jokin vastaava lausahdus olisi mielestäni ollut normaalia käytöstä. Tunkeminen mitään sanomatta on töykeää. Ja kyse todellakin oli aikuisesta ihmisestä, ei esimerkiksi murrosikäisestä, joka ihan periaatteesta vastustaa kaikkia keski-ikäisiä, tiellään seisovia täti-ihmisiä.
Miksikö ärsyynnyin asiasta? Eihän tämä mikään maata järisyttävä tapaus ollut, ei todellakaan, mutta jotenkin juuri sillä hetkellä se yhdistyi mielessäni joidenkin ihmisten harrastamaan poistieltäjakaikkiminulleheti-filosofiaan ja siitä seuraavaan käytöstapojen puutteeseen, ja ärsytys oli sitä luokkaa, että sitä piti oikein purkaa tänne kaiken kansan luettavaksi.
***
Jatkokertomus odottaa jatkoaan. Pohdiskelen mahdollisuuksia kahden, ehkä jopa kolmen vaihtoehtoisen juonenkäänteen välillä. Pitäisi valita sellainen, ettei kirjoita itseään umpikujaan.
Seisoin kassajonossa aika monen muun ihmisen tapaan. Edellä oli 35-40 -vuotias pariskunta, mies kärryjen kahvassa, nainen seisoskeli vieressä iltapäivälehtien lööppeihin syventyneenä. Kun jono liikahti eteenpäin, minä tietenkin myös kärryineni, mutta nainen jatkoi lööppien tuijottelua. Jossain vaiheessa hän sitten huomasi, että mies olikin jo mennyt eteenpäin.
Minä ja kärryni seisoimme samassa linjassa muun jonon kanssa, aivan pastilli- ja purkkahyllyn vieressä, koska metrin päässä toisella puolella oli toinen jono. Naisen ajatuksena oli tunkea itsensä ohi hyllyn ja kärryjeni välistä sen sijaan, että olisi mennyt ohitseni toiselta puolelta, jossa oli hyvin tilaa kulkea. Otin tukevan otteen kärryistä, ja teeskentelin, etten huomannut tunkijaa, joka ei edes sanonut mitään. Naisella kesti noin kolme sekuntia tajuta, että oikotie ei aukene.
Olisittepa nähneet sen katseen, jonka nainen loi minuun ohi mennessään. Siis ohi siltä puolelta, jossa oli tilaa. Reittiä, jonka pituus oli noin kaksi askelta pidempi eikä edellyttänyt tunkemista ahtaista väleistä. Katseessa oli hämmästystä ja epäuskoa.
Minun mielestäni minä en käyttäytynyt huonosti. Jos nainen olisi jollakin tavalla sanallisesti ilmaissut, että haluaa tunkea itsensä hyllyn ja kärryjeni väliin, olisin hyvinkin saattanut siirtyä. Tosin täysien ostoskärryjen liikauttaminen suoraan sivulle, kun jonossa ei pahemmin ole tilaa liikkua eteen tai taakse muihin törmäämättä, on vähän vaivalloista, joten en kuitenkaan mene vannomaan. Mutta joka tapauksessa "Anteeksi, pääsisinkö tästä välistä?" tai jokin vastaava lausahdus olisi mielestäni ollut normaalia käytöstä. Tunkeminen mitään sanomatta on töykeää. Ja kyse todellakin oli aikuisesta ihmisestä, ei esimerkiksi murrosikäisestä, joka ihan periaatteesta vastustaa kaikkia keski-ikäisiä, tiellään seisovia täti-ihmisiä.
Miksikö ärsyynnyin asiasta? Eihän tämä mikään maata järisyttävä tapaus ollut, ei todellakaan, mutta jotenkin juuri sillä hetkellä se yhdistyi mielessäni joidenkin ihmisten harrastamaan poistieltäjakaikkiminulleheti-filosofiaan ja siitä seuraavaan käytöstapojen puutteeseen, ja ärsytys oli sitä luokkaa, että sitä piti oikein purkaa tänne kaiken kansan luettavaksi.
***
Jatkokertomus odottaa jatkoaan. Pohdiskelen mahdollisuuksia kahden, ehkä jopa kolmen vaihtoehtoisen juonenkäänteen välillä. Pitäisi valita sellainen, ettei kirjoita itseään umpikujaan.
torstai 15. tammikuuta 2015
Pamaus
Tämä on jatkokertomuksen osa 7.
***
Lasse katseli minibaarin sisältöä. Suolapähkinöitä, limsaa, olutta, konjakkia, viskiä. Hänellä oli tavallaan nälkä, mutta ajatus lautasellisesta ruokaa oli kuitenkin vastenmielinen. Tuskin hän pystyisi syömään mitään sellaista mutta ehkä pähkinöitä ja limsaa. Jotenkin olisi pakko selvitä huomiseen asti. Aamulla olisi vielä lyhyt palaveri, josta hän ehkä pystyisi laistamaan, vaikka oikeastaan hänen pitäisi kyllä mennä sinne. Tätä diiliä oli pohjustettu pitkään.
Lasse ojensi kätensä ja valitsi viskipullon. Hänellä ei olisi varaa hankkia krapulaa aamuksi, mutta eihän sitä yhdestä pienestä pullollisesta saisi. Hän avasi pullon ja kaatoi sisällön lasiin.Viski ei ollut hänen suosikkijuomaansa, mutta se lämmitti. Lasi oli pian tyhjä, ja Lasse meni uudelleen tarkastelemaan minibaaria. Konjakkipullon korkki rasahti auetessaan. Tällä kertaa Lasse ei viitsinyt kaataa juomaa lasiin, vaan maisteli konjakkia suoraan pullosta.
Hän asettui sängylle puolimakaavaan asentoon ja otti tv:n kaukosäätimen käteensä. Jollakin tavalla pitäisi nyt kuluttaa aikaa. Nukkumiseen oli liian aikaista. Konjakkipullo oli vielä puolillaan ja Lasse otti pienen hörpyn ja hetken päästä toisen. Pullo oli tyhjä, ja Lasse sulki silmänsä.
Hän yritti ajatella jotakin muuta kuin Mennaa, joka makasi sairaalassa teho-osastolla. Vai olikohan hän leikkaussalissa? Poliisi ei ollut kertonut, kuinka pahasti Menna oli loukkaantunut. Töölön sairaalaanko hänet oli viety? Lasse yritti muistaa, mitä poliisi oli sanonut. Voisiko sinne soittaa ja kysyä, mikä on tilanne?
Lasse otti kännykkänsä ja etsi netistä Töölön sairaalan puhelinnumeron. Puheli hälytti monta kertaa, ennen kuin kukaan vastasi. Lasse esitteli itsensä ja kysyi, voisiko hän saada tietoja Menna Jokelasta, joka oli ollut tänään auto-onnettomuudessa. Nainen linjan toisessa päässä kuulosti tiukalta, kun hän pahoitteli, ettei voinut antaa potilastietoja. Ei, hän ei voinut edes vahvistaa, oliko Menna sairaalassa. Lähimpiin omaisiin on varmasti oltu yhteydessä, nainen sanoi. Jospa soittaisitte heille.
Lasse lopetti puhelun. Mistä hän saisi tietoa, kun sairaalasta ei kerrottu mitään eikä hän tuntenut Mennan vanhempia? Hän ei itse asiassa edes tiennyt heidän nimiään niin, että olisi voinut etsiä puhelinnumeroa. Ilmeisesti piti vain odottaa, että poliisi soittaisi uudelleen huomenna, niin kuin oli luvannut. Mitään muuta ei kai voinut tehdä.
Minibaarissa oli kaksi oluttölkkiä. Lasse avasi toisen ja asettui uudelleen sängylle. Toisen tölkin hän asetti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Ei tällaista tilannetta täysin selvin päin kestäisi. Ensimmäinen oluttölkki tyhjeni nopeasti, ja Lasse avasi toisen. Tv oli äänettömällä. Lasse tuijotti ruutua, jossa näytti olevan menossa jokin visailuohjelma. Hän tyhjensi toisenkin oluttölkin ja sulki silmänsä, tölkki vielä kädessä.
Silmien eteen avautui maantie, joka näkyi auton tuulilasin läpi. Vauhti oli kova ja kiihtyi koko ajan. Nopeusmittari näytti jo kahtasataa, mutta auton vauhti ei hiljentynyt, vaikka Lasse painoi jarrua kaikin voimin. Kaukana edessä näkyi jotakin suurta ja hitaasti liikkuvaa, joka lähestyi vähitellen. Sen muoto alkoi selkeytyä. Se oli valtavan kokoinen tukkirekka, niin suuri, että se täytti koko tien leveyden. Lasse tajusi, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia, jos hän ei pystyisi väistämään. Hän käänsi ohjauspyörää, pyöritti sitä monta kierrosta ympäsi, mutta auto jatkoi matkaansa suoraan. Tukkirekka oli jo niin lähellä ja se oli niin suuri, että se näytti vyöryvän päälle. Rekan äänimerkki huusi tauotta. Lasse nosti kätensä suojakseen, kun rekka törmäsi hänen autoonsa valtavan pamauksen kera.
Lasse havahtui hereille sydän hakaten. Häneltä kului pari sekuntia hahmottaa, että hän makasi sängyssä, ei autonromussa. Oluttölkki oli pudonnut hänen kädestään lattialle. Yöpöydällä oleva kännykkä soi itsepintaisesti.
***
Lasse katseli minibaarin sisältöä. Suolapähkinöitä, limsaa, olutta, konjakkia, viskiä. Hänellä oli tavallaan nälkä, mutta ajatus lautasellisesta ruokaa oli kuitenkin vastenmielinen. Tuskin hän pystyisi syömään mitään sellaista mutta ehkä pähkinöitä ja limsaa. Jotenkin olisi pakko selvitä huomiseen asti. Aamulla olisi vielä lyhyt palaveri, josta hän ehkä pystyisi laistamaan, vaikka oikeastaan hänen pitäisi kyllä mennä sinne. Tätä diiliä oli pohjustettu pitkään.
Lasse ojensi kätensä ja valitsi viskipullon. Hänellä ei olisi varaa hankkia krapulaa aamuksi, mutta eihän sitä yhdestä pienestä pullollisesta saisi. Hän avasi pullon ja kaatoi sisällön lasiin.Viski ei ollut hänen suosikkijuomaansa, mutta se lämmitti. Lasi oli pian tyhjä, ja Lasse meni uudelleen tarkastelemaan minibaaria. Konjakkipullon korkki rasahti auetessaan. Tällä kertaa Lasse ei viitsinyt kaataa juomaa lasiin, vaan maisteli konjakkia suoraan pullosta.
Hän asettui sängylle puolimakaavaan asentoon ja otti tv:n kaukosäätimen käteensä. Jollakin tavalla pitäisi nyt kuluttaa aikaa. Nukkumiseen oli liian aikaista. Konjakkipullo oli vielä puolillaan ja Lasse otti pienen hörpyn ja hetken päästä toisen. Pullo oli tyhjä, ja Lasse sulki silmänsä.
Hän yritti ajatella jotakin muuta kuin Mennaa, joka makasi sairaalassa teho-osastolla. Vai olikohan hän leikkaussalissa? Poliisi ei ollut kertonut, kuinka pahasti Menna oli loukkaantunut. Töölön sairaalaanko hänet oli viety? Lasse yritti muistaa, mitä poliisi oli sanonut. Voisiko sinne soittaa ja kysyä, mikä on tilanne?
Lasse otti kännykkänsä ja etsi netistä Töölön sairaalan puhelinnumeron. Puheli hälytti monta kertaa, ennen kuin kukaan vastasi. Lasse esitteli itsensä ja kysyi, voisiko hän saada tietoja Menna Jokelasta, joka oli ollut tänään auto-onnettomuudessa. Nainen linjan toisessa päässä kuulosti tiukalta, kun hän pahoitteli, ettei voinut antaa potilastietoja. Ei, hän ei voinut edes vahvistaa, oliko Menna sairaalassa. Lähimpiin omaisiin on varmasti oltu yhteydessä, nainen sanoi. Jospa soittaisitte heille.
Lasse lopetti puhelun. Mistä hän saisi tietoa, kun sairaalasta ei kerrottu mitään eikä hän tuntenut Mennan vanhempia? Hän ei itse asiassa edes tiennyt heidän nimiään niin, että olisi voinut etsiä puhelinnumeroa. Ilmeisesti piti vain odottaa, että poliisi soittaisi uudelleen huomenna, niin kuin oli luvannut. Mitään muuta ei kai voinut tehdä.
Minibaarissa oli kaksi oluttölkkiä. Lasse avasi toisen ja asettui uudelleen sängylle. Toisen tölkin hän asetti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Ei tällaista tilannetta täysin selvin päin kestäisi. Ensimmäinen oluttölkki tyhjeni nopeasti, ja Lasse avasi toisen. Tv oli äänettömällä. Lasse tuijotti ruutua, jossa näytti olevan menossa jokin visailuohjelma. Hän tyhjensi toisenkin oluttölkin ja sulki silmänsä, tölkki vielä kädessä.
Silmien eteen avautui maantie, joka näkyi auton tuulilasin läpi. Vauhti oli kova ja kiihtyi koko ajan. Nopeusmittari näytti jo kahtasataa, mutta auton vauhti ei hiljentynyt, vaikka Lasse painoi jarrua kaikin voimin. Kaukana edessä näkyi jotakin suurta ja hitaasti liikkuvaa, joka lähestyi vähitellen. Sen muoto alkoi selkeytyä. Se oli valtavan kokoinen tukkirekka, niin suuri, että se täytti koko tien leveyden. Lasse tajusi, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia, jos hän ei pystyisi väistämään. Hän käänsi ohjauspyörää, pyöritti sitä monta kierrosta ympäsi, mutta auto jatkoi matkaansa suoraan. Tukkirekka oli jo niin lähellä ja se oli niin suuri, että se näytti vyöryvän päälle. Rekan äänimerkki huusi tauotta. Lasse nosti kätensä suojakseen, kun rekka törmäsi hänen autoonsa valtavan pamauksen kera.
Lasse havahtui hereille sydän hakaten. Häneltä kului pari sekuntia hahmottaa, että hän makasi sängyssä, ei autonromussa. Oluttölkki oli pudonnut hänen kädestään lattialle. Yöpöydällä oleva kännykkä soi itsepintaisesti.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Pahuus
Tämä on jatkokertomuksen osa 6.
***
Lassen kännykkä soi. Numero oli outo. Menna ei ollut soittanut, eikä Lassellakaan ollut ollut aikaa yrittää uudelleen muutamaan tuntiin. Tämäkin oli varmaan lehtimyyjä. Vastaisiko vai ei? Ei jaksa, ei nyt. Lasse laski puhelimen hotellihuoneen pöydälle ja alkoi riisua vaatteitaan. Suihku ja vaatteiden vaihto ennen kuin piti lähteä asiakkaan tarjoamalle päivälliselle.
Vesi valui pitkin Lassen vartaloa. Hän tunsi, miten se lämmitti, sai veren kiertämään varpaissa. Kokoustilassa oli ollut kylmä. Oli tehnyt mieli pukea takki päälle, mutta se olisi varmaan näyttänyt mielenosoitukselta olosuhteita vastaan. Kun neuvoteltiin sopimuksesta, piti olla diplomaattinen, ei saanut antaa negatiivista kuvaa itsestään ja sen myötä työnantajasta.
Puhelin soi, kun Lasse oli juuri tullut suihkusta. Hän kuivasi itseään pikaisesti ja kietaisi pyyhkeen ympärilleen ennen kuin meni kännykän luo. Taas sama numero. Ei tästä soittajasta ilmeisesti pääse eroon muuten kuin vastaamalla. Lasse hämmästyi, kun soittaja esitteli itsensä poliisiksi.
- Puhunko nyt Lasse Marttisen kanssa? kysyi soittaja.
- Kyllä...
- Asia koskee autoa, Ford Focusta, jonka rekisterinumero on ATT-425. Ajoneuvorekisterin mukaan olette auton omistaja. Pitäähän tämä paikkansa?
- Kyllä, se on minun autoni, Lasse vahvisti ihmetellen, mistä nyt oikein oli kyse.
- Tämä kyseinen auto oli tänään osallisena onnettomuudessa. Osaatteko sanoa, kuka autoa ajoi?
Lasse oli entistä enemmän ymmällään. Oliko Menna ajanut jonkun päälle ja paennut onnettomuuspaikalta? Ei kyllä kuulostanut Mennan tapaiselta, mutta toisaalta mistä sitä koskaan tietää, miten joku reagoi paniikissa. Eikä hän loppujen lopuksi tuntenut Mennaa vielä niin perinpohjin.
- Tuota... Auto on tällä hetkellä lainassa naisystävälläni. Menna Jokela on hänen nimensä. Mitä oikein on tapahtunut?
- Minulla on nyt valitettavasti ikäviä uutisia kerrottavana, aloitti poliisi. - Auto törmäsi tukkirekkaan ja romuttui aika pahasti. Kuljettaja on viety sairaalaan. Minulla ei ole hänen tilastaan vielä tarkempaa tietoa, mutta hän ei ollut tajuissaan, kun hänet irrotettiin autosta. Hänen henkilöllisyystodistuksensa ja muut henkilökohtaiset esineet ovat ilmeisesti edelleen autossa niin, ettemme ole päässeet niihin vielä käsiksi, joten jouduin nyt valitettavasti selvittämään hänen henkilöllisyyttään soittamalla teille, auton omistajalle.
Lasse istui sängyn laidalle eikä tiennyt mitä sanoa. Ei tämä voinut olla totta, ei tällaista voinut tapahtua. Ei hänelle. Ei Mennalle. Etiäinen. Helvetin etiäinen. Se oli kaiken pahan alku ja juuri, onnettomuuden aiheuttaja. Etiäinen oli silkkaa pahuutta, mustaa, pimeää pahuutta.
- Minulla olisi vielä pari kysymystä, jatkoi poliisi. - Ymmärsinkö oikein, että te ette ole Menna Jokelan puoliso ja siten lähin omainen?
- Me vain seurustelemme, Lasse joutui pakottamaan itsensä keskittymään puheluun. - Emme asu yhdessä. Lähin omainen on varmaan hänen äitinsä tai isänsä. En ole kyllä koskaan tavannut heitä eikä minulla ole yhteystietoja tai mitään.
- Teidän ei tarvitse huolehtia lähiomaisten tavoittamisesta. Me hoidamme kyllä sen asian. Olemme myös teihin yhteydessä huomenna. Oikeastaan olisi parasta jos voisitte tulla käymään poliisiasemalla, niin saisimme tehtyä vähän paperitöitä.
- Olen työmatkalla Kuusamossa ja tarkoitus oli palata huomenna. Lentoni lähtee täältä puoli kymmeneltä. Vai pitäisikö minun katsoa, jos pääsen nopeammin junalla Oulusta?
- Ei tässä meidän puoleltamme ole sellainen kiire. Voitte hyvin lentää, niin kuin oli tarkoitus. Olen teihin yhteydessä huomisaamuna.
Lasse istui puhelun jälkeen typertyneenä sängyn laidalla, vain pyyhe lanteillaan. Mitä hänen pitäisi tehdä? Kello oli jo niin paljon, että yöjunaan Oulusta hän tuskin enää ehtisi. Ilmeisesti oli pakko odottaa huomiseen.
Puhelin soi taas. Työkaveri, jonka kanssa Lasse oli matkalla, oli valmis lähtemään hotellin baariin odottamaan, että isännät tulisivat sovitusti noutamaan heidät päivälliselle. Lasse selosti tilanteen lyhyesti. Hän jättäisi tämän illan väliin. Hän ei nyt pystynyt olemaan sosiaalinen. Mielessä oli liikaa ikäviä asioita.
***
Lassen kännykkä soi. Numero oli outo. Menna ei ollut soittanut, eikä Lassellakaan ollut ollut aikaa yrittää uudelleen muutamaan tuntiin. Tämäkin oli varmaan lehtimyyjä. Vastaisiko vai ei? Ei jaksa, ei nyt. Lasse laski puhelimen hotellihuoneen pöydälle ja alkoi riisua vaatteitaan. Suihku ja vaatteiden vaihto ennen kuin piti lähteä asiakkaan tarjoamalle päivälliselle.
Vesi valui pitkin Lassen vartaloa. Hän tunsi, miten se lämmitti, sai veren kiertämään varpaissa. Kokoustilassa oli ollut kylmä. Oli tehnyt mieli pukea takki päälle, mutta se olisi varmaan näyttänyt mielenosoitukselta olosuhteita vastaan. Kun neuvoteltiin sopimuksesta, piti olla diplomaattinen, ei saanut antaa negatiivista kuvaa itsestään ja sen myötä työnantajasta.
Puhelin soi, kun Lasse oli juuri tullut suihkusta. Hän kuivasi itseään pikaisesti ja kietaisi pyyhkeen ympärilleen ennen kuin meni kännykän luo. Taas sama numero. Ei tästä soittajasta ilmeisesti pääse eroon muuten kuin vastaamalla. Lasse hämmästyi, kun soittaja esitteli itsensä poliisiksi.
- Puhunko nyt Lasse Marttisen kanssa? kysyi soittaja.
- Kyllä...
- Asia koskee autoa, Ford Focusta, jonka rekisterinumero on ATT-425. Ajoneuvorekisterin mukaan olette auton omistaja. Pitäähän tämä paikkansa?
- Kyllä, se on minun autoni, Lasse vahvisti ihmetellen, mistä nyt oikein oli kyse.
- Tämä kyseinen auto oli tänään osallisena onnettomuudessa. Osaatteko sanoa, kuka autoa ajoi?
Lasse oli entistä enemmän ymmällään. Oliko Menna ajanut jonkun päälle ja paennut onnettomuuspaikalta? Ei kyllä kuulostanut Mennan tapaiselta, mutta toisaalta mistä sitä koskaan tietää, miten joku reagoi paniikissa. Eikä hän loppujen lopuksi tuntenut Mennaa vielä niin perinpohjin.
- Tuota... Auto on tällä hetkellä lainassa naisystävälläni. Menna Jokela on hänen nimensä. Mitä oikein on tapahtunut?
- Minulla on nyt valitettavasti ikäviä uutisia kerrottavana, aloitti poliisi. - Auto törmäsi tukkirekkaan ja romuttui aika pahasti. Kuljettaja on viety sairaalaan. Minulla ei ole hänen tilastaan vielä tarkempaa tietoa, mutta hän ei ollut tajuissaan, kun hänet irrotettiin autosta. Hänen henkilöllisyystodistuksensa ja muut henkilökohtaiset esineet ovat ilmeisesti edelleen autossa niin, ettemme ole päässeet niihin vielä käsiksi, joten jouduin nyt valitettavasti selvittämään hänen henkilöllisyyttään soittamalla teille, auton omistajalle.
Lasse istui sängyn laidalle eikä tiennyt mitä sanoa. Ei tämä voinut olla totta, ei tällaista voinut tapahtua. Ei hänelle. Ei Mennalle. Etiäinen. Helvetin etiäinen. Se oli kaiken pahan alku ja juuri, onnettomuuden aiheuttaja. Etiäinen oli silkkaa pahuutta, mustaa, pimeää pahuutta.
- Minulla olisi vielä pari kysymystä, jatkoi poliisi. - Ymmärsinkö oikein, että te ette ole Menna Jokelan puoliso ja siten lähin omainen?
- Me vain seurustelemme, Lasse joutui pakottamaan itsensä keskittymään puheluun. - Emme asu yhdessä. Lähin omainen on varmaan hänen äitinsä tai isänsä. En ole kyllä koskaan tavannut heitä eikä minulla ole yhteystietoja tai mitään.
- Teidän ei tarvitse huolehtia lähiomaisten tavoittamisesta. Me hoidamme kyllä sen asian. Olemme myös teihin yhteydessä huomenna. Oikeastaan olisi parasta jos voisitte tulla käymään poliisiasemalla, niin saisimme tehtyä vähän paperitöitä.
- Olen työmatkalla Kuusamossa ja tarkoitus oli palata huomenna. Lentoni lähtee täältä puoli kymmeneltä. Vai pitäisikö minun katsoa, jos pääsen nopeammin junalla Oulusta?
- Ei tässä meidän puoleltamme ole sellainen kiire. Voitte hyvin lentää, niin kuin oli tarkoitus. Olen teihin yhteydessä huomisaamuna.
Lasse istui puhelun jälkeen typertyneenä sängyn laidalla, vain pyyhe lanteillaan. Mitä hänen pitäisi tehdä? Kello oli jo niin paljon, että yöjunaan Oulusta hän tuskin enää ehtisi. Ilmeisesti oli pakko odottaa huomiseen.
Puhelin soi taas. Työkaveri, jonka kanssa Lasse oli matkalla, oli valmis lähtemään hotellin baariin odottamaan, että isännät tulisivat sovitusti noutamaan heidät päivälliselle. Lasse selosti tilanteen lyhyesti. Hän jättäisi tämän illan väliin. Hän ei nyt pystynyt olemaan sosiaalinen. Mielessä oli liikaa ikäviä asioita.
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Lattari
Tämä on jatkokertomuksen osa 5.
***
Tukkirekan kuljettaja jarrutti nähdessään hirven keskellä tietä. Välimatkaa oli hirven onneksi riittävästi ja se ehti jolkotella metsän puolelle ennen kuin rekka oli sillä kohdalla, jossa se hetki sitten oli seissyt. Kuljettaja ehti jo huokaista helpotuksesta ennen kuin vilkaisi sivupeiliin.
Perävaunu oli kääntynyt hieman sivuttain jarrutuksen voimasta ja luisui hallitsemattoman näköisesti keskellä tietä. Kuljettaja kirosi. Vauhtia oli hiukan liikaa ja taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä. Edessä olevassa mutkassa tuli vastaan henkilöauto ja heti sen perässä toinen. Etummaisen auton kuljettaja jarrutti nähdessään vastaan luisuvan tukkirekan perävaunuineen. Auto ehti liukua jonkin matkaa, ennen kuin perässä tuleva henkilöauto, jonka kuljettaja ei ehtinyt reagoida mitenkään, törmäsi sen perään. Tukkirekan kuljettaja yritti vielä suoristaa perävaunua, mutta ne pari sekuntia, jotka hänellä oli aikaa ennen törmäystä, eivät riittäneet.
Etummainen auto törmäsi perävaunun keskelle, nokka vaunun alle ja jäi kiinni. Taaimmainen auto törmäsi uudelleen etummaiseen ja lennähti sitten ojaan kierähtäen katolleen. Rekka jatkoi vielä matkaansa viitisenkymmentä metriä ennen kuin sen vauhti pysähtyi. Kuin ihmeen kaupalla rekka pysyi tiellä. Rekan kuljettaja puristi ohjauspyörää rystyset valkoisina, pulssi lähellä kahtasataa.
Kolarin äänet olivat kiinnittäneet lähellä tietä olevan talon asukkaiden huomion. Iäkäs pariskunta siunaili ikkunasta näkyviä autonromuja hetken, ennen kuin nainen keksi käskeä miehensä soittaa hätänumeroon.
Ensimmäinen poliisiauto oli paikalla viidessä minuutissa. Sen jälkeen saapuivat paloauto ja ambulanssi. Vaikka liikenne tiellä oli hiljaista, onnettomuuspaikan molemmin puolin alkoi pian kertyä autoja, jotka eivät päässeet sen ohitse.
Rekan kuljettaja oli fyysisesti kunnossa mutta shokissa eikä ollut kyennyt tulemaan ulos ohjaamosta omin neuvoin. Henkilöautojen kuljettajien, jotka molemmat olivat olleet yksin liikkeellä, tilanne näytti vakavammalta. Ojaan katolleen päätyneen auton ovi vaati työkaluja auetakseen, minkä jälkeen tajuissaan olevaa mutta kipuja valittavaa kuljettajaa voitiin varovasti alkaa siirtää ulos.
Puoliksi rekan perävaunun alla olevan auton kuljettaja oli pahemmin jumissa, ja pelastusmiehistö alkoi leikata auton kylkeä auki saadakseen tajuttoman, lauenneeseen turvatyynyyn nojaavan kuljettajan ulos. Auton tuulilasi oli painunut sisälle ja ohjauspyörä vääntynyt pois normaalista asennostaan. Jostain autonromun uumenista kuului kuljettajan kännykän soittoääni, lattarisävelmä. Kännykkä soi vielä uudelleen parinkymmenen minuutin kuluttua. Hetki sen jälkeen kuului tekstiviestin merkkiääni.
***
Tukkirekan kuljettaja jarrutti nähdessään hirven keskellä tietä. Välimatkaa oli hirven onneksi riittävästi ja se ehti jolkotella metsän puolelle ennen kuin rekka oli sillä kohdalla, jossa se hetki sitten oli seissyt. Kuljettaja ehti jo huokaista helpotuksesta ennen kuin vilkaisi sivupeiliin.
Perävaunu oli kääntynyt hieman sivuttain jarrutuksen voimasta ja luisui hallitsemattoman näköisesti keskellä tietä. Kuljettaja kirosi. Vauhtia oli hiukan liikaa ja taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä. Edessä olevassa mutkassa tuli vastaan henkilöauto ja heti sen perässä toinen. Etummaisen auton kuljettaja jarrutti nähdessään vastaan luisuvan tukkirekan perävaunuineen. Auto ehti liukua jonkin matkaa, ennen kuin perässä tuleva henkilöauto, jonka kuljettaja ei ehtinyt reagoida mitenkään, törmäsi sen perään. Tukkirekan kuljettaja yritti vielä suoristaa perävaunua, mutta ne pari sekuntia, jotka hänellä oli aikaa ennen törmäystä, eivät riittäneet.
Etummainen auto törmäsi perävaunun keskelle, nokka vaunun alle ja jäi kiinni. Taaimmainen auto törmäsi uudelleen etummaiseen ja lennähti sitten ojaan kierähtäen katolleen. Rekka jatkoi vielä matkaansa viitisenkymmentä metriä ennen kuin sen vauhti pysähtyi. Kuin ihmeen kaupalla rekka pysyi tiellä. Rekan kuljettaja puristi ohjauspyörää rystyset valkoisina, pulssi lähellä kahtasataa.
Kolarin äänet olivat kiinnittäneet lähellä tietä olevan talon asukkaiden huomion. Iäkäs pariskunta siunaili ikkunasta näkyviä autonromuja hetken, ennen kuin nainen keksi käskeä miehensä soittaa hätänumeroon.
Ensimmäinen poliisiauto oli paikalla viidessä minuutissa. Sen jälkeen saapuivat paloauto ja ambulanssi. Vaikka liikenne tiellä oli hiljaista, onnettomuuspaikan molemmin puolin alkoi pian kertyä autoja, jotka eivät päässeet sen ohitse.
Rekan kuljettaja oli fyysisesti kunnossa mutta shokissa eikä ollut kyennyt tulemaan ulos ohjaamosta omin neuvoin. Henkilöautojen kuljettajien, jotka molemmat olivat olleet yksin liikkeellä, tilanne näytti vakavammalta. Ojaan katolleen päätyneen auton ovi vaati työkaluja auetakseen, minkä jälkeen tajuissaan olevaa mutta kipuja valittavaa kuljettajaa voitiin varovasti alkaa siirtää ulos.
Puoliksi rekan perävaunun alla olevan auton kuljettaja oli pahemmin jumissa, ja pelastusmiehistö alkoi leikata auton kylkeä auki saadakseen tajuttoman, lauenneeseen turvatyynyyn nojaavan kuljettajan ulos. Auton tuulilasi oli painunut sisälle ja ohjauspyörä vääntynyt pois normaalista asennostaan. Jostain autonromun uumenista kuului kuljettajan kännykän soittoääni, lattarisävelmä. Kännykkä soi vielä uudelleen parinkymmenen minuutin kuluttua. Hetki sen jälkeen kuului tekstiviestin merkkiääni.
torstai 8. tammikuuta 2015
Tänään luetaan, ei kirjoiteta
Töissä on kiirettä niin, että parina viime päivänä on pitänyt jäädä oikein ylitöihin. Aivotoiminta kotiin tullessa on ollut niin taantunutta, että tarina päivässä on jäänyt kirjoittamatta. Mennan ja Lasse kohtalosta huolestuneille kuitenkin tiedoksi ja lohdutukseksi, että se tarina saa kyllä jatkoa vielä tämän viikon aikana, kunhan tästä vähän piristyn.
Vaikka kirjoittaminen on jäissä, koska mielikuvitus ei lennä väsyneenä, lukeminen sentään onnistuu. Käsissä on tällä hetkellä Khaled Hosseinin kirja Ja vuoret kaikuivat, jota on vaikea laskea käsistä. En ole aikaisemmin lukenut Hosseinin kirjoja. Joskus yritin katsella Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjasta tehtyä elokuvaa, mutten päässyt alkuminuutteja pidemmälle, ja ehkä sen takia en ole tullut tarttuneeksi kirjoihinkaan. Mutta nyt, kun satuin saamaan Ja vuoret kaikuivat käteeni tekemättä itse mitään asian hyväksi, luulen, että minun pitää lukea muutkin Hosseinin kirjat.
Tarina on rakennettu yhdeksän kertojan varaan, jotka kukin tuovat mukaan oman näkökulmansa ja elämänkohtalonsa. Kertomukset kietoutuvat yhteen, yhden perheen ympärille. Keskushenkilönä on tytär, joka joutuu eroon perheestään jo varhaislapsuudessaan.
Tarinat alkavat 1940-luvulta ja ulottuvat nykypäivään. Maantieteelliset lonkerot versovat Afganistanista Pariisiin ja Kaliforniaan. En voi sanoa entuudestaan tietäneeni juuri mitään Afganistanin historiasta 1980-lukua varhaisemmalta ajalta, joten siinäkin mielessä aikaisempiin vuosikymmeniin ulottuvat kertojien muistelut avaavat täysin uusia näkökulmia maahan ja aikakauteen, jossa ei ollut sotaa, kaaosta ja talibaneja.
Sen sijaan eriarvoisuus, rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelu ja ihmisten pyrkimys selviytyä ovat vuosikymmenestä riippumattomia.
Suosittelen kirjaa!
Vaikka kirjoittaminen on jäissä, koska mielikuvitus ei lennä väsyneenä, lukeminen sentään onnistuu. Käsissä on tällä hetkellä Khaled Hosseinin kirja Ja vuoret kaikuivat, jota on vaikea laskea käsistä. En ole aikaisemmin lukenut Hosseinin kirjoja. Joskus yritin katsella Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjasta tehtyä elokuvaa, mutten päässyt alkuminuutteja pidemmälle, ja ehkä sen takia en ole tullut tarttuneeksi kirjoihinkaan. Mutta nyt, kun satuin saamaan Ja vuoret kaikuivat käteeni tekemättä itse mitään asian hyväksi, luulen, että minun pitää lukea muutkin Hosseinin kirjat.
Tarina on rakennettu yhdeksän kertojan varaan, jotka kukin tuovat mukaan oman näkökulmansa ja elämänkohtalonsa. Kertomukset kietoutuvat yhteen, yhden perheen ympärille. Keskushenkilönä on tytär, joka joutuu eroon perheestään jo varhaislapsuudessaan.
Tarinat alkavat 1940-luvulta ja ulottuvat nykypäivään. Maantieteelliset lonkerot versovat Afganistanista Pariisiin ja Kaliforniaan. En voi sanoa entuudestaan tietäneeni juuri mitään Afganistanin historiasta 1980-lukua varhaisemmalta ajalta, joten siinäkin mielessä aikaisempiin vuosikymmeniin ulottuvat kertojien muistelut avaavat täysin uusia näkökulmia maahan ja aikakauteen, jossa ei ollut sotaa, kaaosta ja talibaneja.
Sen sijaan eriarvoisuus, rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelu ja ihmisten pyrkimys selviytyä ovat vuosikymmenestä riippumattomia.
Suosittelen kirjaa!
maanantai 5. tammikuuta 2015
Vastavuoroisuus
Tämä on jatkokertomuksen osa 4.
***
Kuusamon kone rullasi kohti kiitoradan päätä, kun Lasse hätkähti. Aivan kuin Menna olisi istunut hänen vieressään ja sanonut hänen nimensä. Omituinen tunne, joka kesti vain pienen hetken. Lassen oli pakko nostaa katseensa papereistaan ja vilkaista sivulleen. Kyllä hän tiesi, ettei Menna istunut siinä, mutta hänen piti kuitenkin tarkistaa.
Tunne meni ohi saman tien, ja Lasse hymähti. Nytkö hän sitten muka alkoi saada etiäisiä. Oliko se jotain tarttuvaa? Sehän se vasta erikoista olisikin, jos hän esiintyisi Mennan etiäisissä ja Menna vastavuoroisesti hänen.
Lentokentällä Menna puristi edelleen kännykkäänsä ja mietti, mitä tehdä. Lasseen ei enää saanut yhteyttä ennen kuin kone olisi laskeutunut Kuusamoon.
Menna valitsi Lassen numeron ja näpytteli tekstiviestin. Soita mulle heti, kun saat tämän viestin. Ei kai tässä oikein muuta voinut tehdä paitsi ottaa auto ja lähteä kotiin päin. Ajatus Ikeassa käymisestä ei enää houkutellut. Sinne voisi mennä joskus toiste, kun olo oli parempi. Menna vilkaisi kelloa. Menisi yli tunti, ennen kuin Lasse soittaisi. Siihen mennessä hän olisi jo kotona.
Auton kojelaudassa oleva lämpömittari näytti kahta lämpöastetta, kun Menna ajoi ulos lentoaseman parkkihallista. Taivaalta tihutti vettä. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että tuulilasinpyyhkimet aktoivoituivat pari, kolme kertaa minuutissa. Menna avasi radion. Säätiedotuksessa luvattiin sään kylmenevän iltaa kohti.
Tunti ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Lasse kytki puhelimensa päälle kävellessään lentokoneesta kohti terminaalirakennusta. Kännykkä piippasi. Viesti Mennalta, soita heti. Lasse päätti soittaa pikaisesti saman tien. Hän ei nyt ehtisi puhua paria sanaa enempää, koska asiakkaan piti olla vastassa kentällä, ja työasiat vaativat nyt huomionsa. Menna ei vastannut, vaikka puhelin hälytti kunnes puhelu ohjautui vastaajaan.
Lasse yritti soittaa vielä uudelleen saavuttuaan asiakkaan konttorille. Ei edelleenkään vastausta. Hän jätti vastaajaan viestin, jossa kertoi menevänsä nyt kokoukseen. Soitan, kun tulee sopiva tauko. Voi mennä tunti, puolitoista.
Puolen tunnin kuluttua Lasse vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä vastaamattomia puheluita.
***
Kuusamon kone rullasi kohti kiitoradan päätä, kun Lasse hätkähti. Aivan kuin Menna olisi istunut hänen vieressään ja sanonut hänen nimensä. Omituinen tunne, joka kesti vain pienen hetken. Lassen oli pakko nostaa katseensa papereistaan ja vilkaista sivulleen. Kyllä hän tiesi, ettei Menna istunut siinä, mutta hänen piti kuitenkin tarkistaa.
Tunne meni ohi saman tien, ja Lasse hymähti. Nytkö hän sitten muka alkoi saada etiäisiä. Oliko se jotain tarttuvaa? Sehän se vasta erikoista olisikin, jos hän esiintyisi Mennan etiäisissä ja Menna vastavuoroisesti hänen.
Lentokentällä Menna puristi edelleen kännykkäänsä ja mietti, mitä tehdä. Lasseen ei enää saanut yhteyttä ennen kuin kone olisi laskeutunut Kuusamoon.
Menna valitsi Lassen numeron ja näpytteli tekstiviestin. Soita mulle heti, kun saat tämän viestin. Ei kai tässä oikein muuta voinut tehdä paitsi ottaa auto ja lähteä kotiin päin. Ajatus Ikeassa käymisestä ei enää houkutellut. Sinne voisi mennä joskus toiste, kun olo oli parempi. Menna vilkaisi kelloa. Menisi yli tunti, ennen kuin Lasse soittaisi. Siihen mennessä hän olisi jo kotona.
Auton kojelaudassa oleva lämpömittari näytti kahta lämpöastetta, kun Menna ajoi ulos lentoaseman parkkihallista. Taivaalta tihutti vettä. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että tuulilasinpyyhkimet aktoivoituivat pari, kolme kertaa minuutissa. Menna avasi radion. Säätiedotuksessa luvattiin sään kylmenevän iltaa kohti.
Tunti ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Lasse kytki puhelimensa päälle kävellessään lentokoneesta kohti terminaalirakennusta. Kännykkä piippasi. Viesti Mennalta, soita heti. Lasse päätti soittaa pikaisesti saman tien. Hän ei nyt ehtisi puhua paria sanaa enempää, koska asiakkaan piti olla vastassa kentällä, ja työasiat vaativat nyt huomionsa. Menna ei vastannut, vaikka puhelin hälytti kunnes puhelu ohjautui vastaajaan.
Lasse yritti soittaa vielä uudelleen saavuttuaan asiakkaan konttorille. Ei edelleenkään vastausta. Hän jätti vastaajaan viestin, jossa kertoi menevänsä nyt kokoukseen. Soitan, kun tulee sopiva tauko. Voi mennä tunti, puolitoista.
Puolen tunnin kuluttua Lasse vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä vastaamattomia puheluita.
sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Voima
Tämä on jatkokertomuksen osa 3.
***
Menna oli tullut aikaisin töihin ja puolet työpäivästä oli käytännössä jo takana, kun Lasse saapui sovitusti hakemaan hänet töistä. Matkaa lentokentälle oli lähes tunnin verran ja Lassen ajaessa suhteellisen hiljaisen liikenteen lomassa Mennalla ja Lassella oli hyvää aikaa jutella niitä näitä.
Mennalla oli nyt jo paljon rauhallisempi olo kuin eilen, ja hän mietti, oliko pelästynyt sittenkin aivan turhan takia. Oli kai sekin mahdollista, että etiäinen ei toteutunutkaan. Varmasti niin oli käynyt monta kertaa. Menna yritti muistella etiäisiä, jotka eivät olleet toteutuneet. Yhtään sellaista ei kuitenkaan tullut mieleen. On varmasti vain loogista muistaa nimenomaan ne, jotka olivat toteutuneet eikä päinvastoin, hän yritti vakuutella itselleen. Rinnan ympärillä alkoi tuntua painetta aivan kuin joku olisi vetänyt yhä kireämmälle korsettia, joka esti häntä hengittämästä kunnolla.
- Tekeekö sinun pahaa? kysyi Lasse huomattuaan, että Menna oli äkkiä valahtanut kalpeaksi ja näytti haukkovan henkeään. - Hansikaslokerossa on salmiakkia. Se auttaa matkapahoinvointiin. Ja pian tulee huoltoasema, jolla voidaan pysähtyä hetkeksi haukkaamaan raitista ilmaa. Meillä on tässä ihan hyvin aikaa pitää viiden minuutin tauko.
Mennasta tuntui kuin hänen tosiaan tekisi mieli oksentaa. Ehkä tämä olikin vain matkapahoinvointia. Hän löysi salmiakkirasian ja ravisti käteensä kolme pastillia. Käsi tärisi niin, että hänen piti sulkea pastillit nyrkkinsä sisään jotta ei olisi pudottanut niitä.
- Laita ne nyt vaan suuhusi, niin pahoinvointi helpottuu, Lasse neuvoi vierestä. Menna näytti niin huonovointiselta, että Lassea alkoi epäilyttää, pystyisikö Menna ajamaan kotiin lentokentältä. Huoltoasema oli jo seuraavan mutkan takana, sinne piti kyllä nyt pysähtyä.
Kun auto kaartoi huoltoaseman pihaan, Menna mutisi jotain vessasta ja juoksi sisään asemalle heti, kun Lasse oli pysäköinyt auton. Naistenvessa oli tyhjä. Menna syöksyi perimmäiseen koppiin ja kumartui wc-pöntön ylle. Oksennus tuli heti. Pelkkää sappinestettä, joka maistui pahalta ja jota alkoi valua ulos myös sierainten kautta.
Kun oksennus loppui, Menna yritti hengittää syvään ja rauhallisesti. Tästä piti nyt jotenkin selvitä eteenpäin. Ei saanut pyörtyä. Hän veti vessan ja meni käsienpesualtaalle, niisti nenänsä ja huuhteli suunsa. Oikeastaan koko kasvot piti pestä, hän totesi vilkaistessaan peiliin. Kaikki oksennuksen rippeet pois. Punaisille silmille ei voinut mitään.
Lasse katseli iltapäivälehtien lööppejä Jaffa-pullo kädessään, kun Menna tuli vessasta. Menna pakotti itsensä hengittämään syvään ja rauhoittumaan, jotta Lasse ei huomaisi mitään erityistä. Olivathan hänen silmänsä edelleen punaiset ja varmaan hengityskin haisi sappinesteiltä, sinne ei nyt voinut mitään, mutta muuten Lassen pitäisi nyt uskoa, että hänen olonsa oli jo parempi, että kaikki oli ihan kunnossa. Menna tunsi, miten voima virtasi takaisin häneen joka sisäänhengityksellä, johon hän keskittyi.
- Olen pahoillani tästä, mutta enköhän minä nyt kestä taas lentokentälle asti, Menna sanoi yrittäen näyttää reippaalta. - Lupaan, etten oksenna autoosi.
Lasse ojensi Jaffa-pullon Mennalle sanomatta mitään. Outo nainen. Ensin aivan tavallisen oloinen ja sitten yhtäkkiä ne jutut etiäisistä ja onnettomuudesta. Ja nyt kaikki näytti taas tavalliselta. Mitä nyt tämä äkillinen pahoinvointikohtaus taas yllätti, mutta eihän sille tietenkään mitään voi, jos kärsii matkapahoinvoinnista. Matkaa piti nyt jatkaa, jotta hän ei myöhästyisi lennolta, mutta ehkä näistä asioista pitäisi puhua vakavasti, kun hän oli palannut työmatkalta.
Menna saattoi Lassen lähtöaulaan, ja kaikki tuntui taas olevan hyvin. Pahoinvointi oli tiessään. Hän ajaisi takaisin huomenna noutamaan Lassen, ja sitten he voisivat viettää loppupäivän yhdessä. Voisin laittaa jotain hyvää ruokaa, suunnitteli Menna mielessään. Punaviiniä ja kynttilöitä, romanttinen ilta.
- May the force be with you, toivotti Menna hyvästiksi Lasselle pieni hymy suupielessään.
- Hassu nainen, hymähti Lasse ja kumartui antamaan suukon Mennalle.
Lasse lähti kohti turvatarkastusta ja Menna päätti käydä pikaisesti kahvilla ennen kuin lähtisi ajamaan takaisin. Maha tuntui niin tyhjältä oksentamisen jälkeen, että voisi olla hyvä myös syödä jotain pientä. Sitten jaksaisi keskittyä ajamiseen paremmin.
Menna istui kahvilassa puoliksi syöty korvapuusti kädessään ja lattelasi pöydällä edessään, kun etiäinen tuli. Nopea välähdys, josta ei saanut mitään tarkempaa selvää. Vain savua. Uusi välähdys, hidastettuna liikkuvia palomiehiä. Menna tunsi itsensä täysin rauhalliseksi. Ei paniikkia, ei kyyneleitä. Vain tietoisuus siitä, että hänen piti varoittaa Lassea. Heti.
Menna kaivoi kännykän esille ja valitsi Lassen numeron. Puhelu meni suoraan vastaajaan. Lasse oli jo sulkenut puhelimensa. Puristava tunne palasi Mennan rinnan ympärille.
***
Menna oli tullut aikaisin töihin ja puolet työpäivästä oli käytännössä jo takana, kun Lasse saapui sovitusti hakemaan hänet töistä. Matkaa lentokentälle oli lähes tunnin verran ja Lassen ajaessa suhteellisen hiljaisen liikenteen lomassa Mennalla ja Lassella oli hyvää aikaa jutella niitä näitä.
Mennalla oli nyt jo paljon rauhallisempi olo kuin eilen, ja hän mietti, oliko pelästynyt sittenkin aivan turhan takia. Oli kai sekin mahdollista, että etiäinen ei toteutunutkaan. Varmasti niin oli käynyt monta kertaa. Menna yritti muistella etiäisiä, jotka eivät olleet toteutuneet. Yhtään sellaista ei kuitenkaan tullut mieleen. On varmasti vain loogista muistaa nimenomaan ne, jotka olivat toteutuneet eikä päinvastoin, hän yritti vakuutella itselleen. Rinnan ympärillä alkoi tuntua painetta aivan kuin joku olisi vetänyt yhä kireämmälle korsettia, joka esti häntä hengittämästä kunnolla.
- Tekeekö sinun pahaa? kysyi Lasse huomattuaan, että Menna oli äkkiä valahtanut kalpeaksi ja näytti haukkovan henkeään. - Hansikaslokerossa on salmiakkia. Se auttaa matkapahoinvointiin. Ja pian tulee huoltoasema, jolla voidaan pysähtyä hetkeksi haukkaamaan raitista ilmaa. Meillä on tässä ihan hyvin aikaa pitää viiden minuutin tauko.
Mennasta tuntui kuin hänen tosiaan tekisi mieli oksentaa. Ehkä tämä olikin vain matkapahoinvointia. Hän löysi salmiakkirasian ja ravisti käteensä kolme pastillia. Käsi tärisi niin, että hänen piti sulkea pastillit nyrkkinsä sisään jotta ei olisi pudottanut niitä.
- Laita ne nyt vaan suuhusi, niin pahoinvointi helpottuu, Lasse neuvoi vierestä. Menna näytti niin huonovointiselta, että Lassea alkoi epäilyttää, pystyisikö Menna ajamaan kotiin lentokentältä. Huoltoasema oli jo seuraavan mutkan takana, sinne piti kyllä nyt pysähtyä.
Kun auto kaartoi huoltoaseman pihaan, Menna mutisi jotain vessasta ja juoksi sisään asemalle heti, kun Lasse oli pysäköinyt auton. Naistenvessa oli tyhjä. Menna syöksyi perimmäiseen koppiin ja kumartui wc-pöntön ylle. Oksennus tuli heti. Pelkkää sappinestettä, joka maistui pahalta ja jota alkoi valua ulos myös sierainten kautta.
Kun oksennus loppui, Menna yritti hengittää syvään ja rauhallisesti. Tästä piti nyt jotenkin selvitä eteenpäin. Ei saanut pyörtyä. Hän veti vessan ja meni käsienpesualtaalle, niisti nenänsä ja huuhteli suunsa. Oikeastaan koko kasvot piti pestä, hän totesi vilkaistessaan peiliin. Kaikki oksennuksen rippeet pois. Punaisille silmille ei voinut mitään.
Lasse katseli iltapäivälehtien lööppejä Jaffa-pullo kädessään, kun Menna tuli vessasta. Menna pakotti itsensä hengittämään syvään ja rauhoittumaan, jotta Lasse ei huomaisi mitään erityistä. Olivathan hänen silmänsä edelleen punaiset ja varmaan hengityskin haisi sappinesteiltä, sinne ei nyt voinut mitään, mutta muuten Lassen pitäisi nyt uskoa, että hänen olonsa oli jo parempi, että kaikki oli ihan kunnossa. Menna tunsi, miten voima virtasi takaisin häneen joka sisäänhengityksellä, johon hän keskittyi.
- Olen pahoillani tästä, mutta enköhän minä nyt kestä taas lentokentälle asti, Menna sanoi yrittäen näyttää reippaalta. - Lupaan, etten oksenna autoosi.
Lasse ojensi Jaffa-pullon Mennalle sanomatta mitään. Outo nainen. Ensin aivan tavallisen oloinen ja sitten yhtäkkiä ne jutut etiäisistä ja onnettomuudesta. Ja nyt kaikki näytti taas tavalliselta. Mitä nyt tämä äkillinen pahoinvointikohtaus taas yllätti, mutta eihän sille tietenkään mitään voi, jos kärsii matkapahoinvoinnista. Matkaa piti nyt jatkaa, jotta hän ei myöhästyisi lennolta, mutta ehkä näistä asioista pitäisi puhua vakavasti, kun hän oli palannut työmatkalta.
Menna saattoi Lassen lähtöaulaan, ja kaikki tuntui taas olevan hyvin. Pahoinvointi oli tiessään. Hän ajaisi takaisin huomenna noutamaan Lassen, ja sitten he voisivat viettää loppupäivän yhdessä. Voisin laittaa jotain hyvää ruokaa, suunnitteli Menna mielessään. Punaviiniä ja kynttilöitä, romanttinen ilta.
- May the force be with you, toivotti Menna hyvästiksi Lasselle pieni hymy suupielessään.
- Hassu nainen, hymähti Lasse ja kumartui antamaan suukon Mennalle.
Lasse lähti kohti turvatarkastusta ja Menna päätti käydä pikaisesti kahvilla ennen kuin lähtisi ajamaan takaisin. Maha tuntui niin tyhjältä oksentamisen jälkeen, että voisi olla hyvä myös syödä jotain pientä. Sitten jaksaisi keskittyä ajamiseen paremmin.
Menna istui kahvilassa puoliksi syöty korvapuusti kädessään ja lattelasi pöydällä edessään, kun etiäinen tuli. Nopea välähdys, josta ei saanut mitään tarkempaa selvää. Vain savua. Uusi välähdys, hidastettuna liikkuvia palomiehiä. Menna tunsi itsensä täysin rauhalliseksi. Ei paniikkia, ei kyyneleitä. Vain tietoisuus siitä, että hänen piti varoittaa Lassea. Heti.
Menna kaivoi kännykän esille ja valitsi Lassen numeron. Puhelu meni suoraan vastaajaan. Lasse oli jo sulkenut puhelimensa. Puristava tunne palasi Mennan rinnan ympärille.
lauantai 3. tammikuuta 2015
Yhdessä
Tämä on jatkokertomuksen osa 2.
***
- Kuusamoon, sanoi Menna. - Autollako?
***
- Kuusamoon, sanoi Menna. - Autollako?
- Lentokoneella, vastasi Lasse. - Sinne on niin pitkä matka, että autolla menisi pari päivää pelkkiin matkoihin.
Menna mietti näkemäänsä etiäistä. Lento-onnettomuudesta siinä ei ollut kyse, siitä hän oli varma. Tai melko varma. Mutta yksi asia tuntui hänestä aivan varmalta. Hän ei itse ollut osallisena siinä, mitä oli nähnyt.
- Onko Kuusamon kentältä pitkä matka kaupunkiin? kysyi Menna.
- Ei minun tietääkseni, Lasse vastasi. - En ole käynyt siellä koskaan, mutta asiakas puhui viiden minuutin automatkasta kentältä heille. Lupasivat tulla noutamaan meidät.
- Ehkä se ei ollut sitten Kuusamossa, Menna mietti puoliääneen. - Entäs täällä päässä? Miten aiot mennä Vantaalle?
- Autolla kai. Se on nopeinta, ja pääsen sitten taas helposti kotiin takaisin tullessa. Toinen vaihtoehto on bussi, mutta se kestää niin kauan, kun ei ole suoraa yhteyttä vaan pitää vaihtaa autoa.
Menna tunsi helpotusta. Nyt hän tiesi, miten hän voisi pelastaa Lassen. Heidän piti vain pysyä yhdessä se aika, jolloin riski oli suurin.
- Lasse, rakas, minä voisin ajaa sinut kentälle ja noutaa sitten tietenkin myös ylihuomenna.
Menna pakotti itsensä hymyilemään puhuessaan Lasselle. Hän oli huomannut, että Lasse tunsi olonsa epämukavaksi, kun hän kertoi etiäisestään. Nyt piti vakuuttaa Lasse siitä, että kaikki oli kuitenkin hyvin ja verhota pelastusoperaatio joksikin ihan muuksi. Menna tarttui Lassen käteen.
- Itse asiassa olin ajatellut kysyä, jos saisin lainata autoasi. Minun pitäisi käydä Ikeassa ostoksilla. Kun nyt olet joka tapauksessa pari päivää poissa, niin et edes tarvitse sitä, ja minä voisin sitten saman tien hoitaa pari muutakin asiaa, kun pääsisin liikkumaan helpommin. Täytän tietenkin tankin lainan palkaksi.
Menna oli ennenkin lainannut Lassen autoa, joten pyyntö kuulosti Lassesta aivan viattomalta. Näytti siltä, että Mennan ajatukset olivat jo mukavammissa asioissa. Se oli hyvä.
- Lento on kyllä itse asiassa vasta puolilta päivin, mutta jos voit olla pari tuntia pois töistä kesken päivän, niin sopiihan se. Eikä sinun niitä bensoja tarvitse maksaa, et sinä kuitenkaan niin paljon aja, Lasse vastasi.
- Minullahan on joustava työaika ja saldo vaikka kuinka monta tuntia plussalla, Menna vastasi hymyillen nyt jo ilman pakkoa. - Itse asiassa voin sillä samalla reissulla poiketa Ikeassa. Siellä on varmasti päiväsaikaan paljon vähemmän ihmisiä kuin illalla ja mukavampi shoppailla.
Mennan olo tuntui huojentuneelta. Tämä oli varmasti hyvä suunnitelma. Lasselle ei voinut tapahtua mitään ikävää, kun hän olisi yhdessä Mennan kanssa. Ja muutenkin olisi mukava päästä toivottamaan Lasselle hyvää matkaa vielä huomenna. Ikeankaan suhteen Menna ei ollut edes valehdellut, vaan sinne piti todellakin päästä tekemään vähän hankintoja. Kun Menna ajatteli huomista, siitä olikin tulossa oikein mukava päivä. Paljon parempi, kuin vielä hetki sitten oli tuntunut.
perjantai 2. tammikuuta 2015
Kaukainen
Tämä on jatkokertomuksen osa 1.
***
- Etiäinen... Tarkoittaako se jotain kaukaista? Niin kuin vaikka jotain kangastuksen tapaista?
Lasse oli vähän ihmeissään. Tyttöystävän äkillinen paljastus oli tullut täysin yllättäen. Mitä tuollaisesta nyt oikein pitäisi ajatella? Hän oli aina pitänyt yliluonnollisia kykyjä täysin huuhaana, ja nyt Menna tuossa selitti, miten oli saanut etiäisen. Tai oikeastaan jo ties kuinka monta, sillä tämä kyky oli ilmennyt jo vuosia sitten. Mitä muuta Menna osasi? Lukea hänen ajatuksiaan? Sitä Lasse ei todellakaan halunnut. Tämä suhde oli sellaisessa vaiheessa, että Mennan ei tarvinnut tietää, mitä Lasse ajatteli silloin, kun hän ei tarkoituksella kertonut ajatuksiaan ääneen.
- Tavallaan se on kuin kangastus, Menna vastasi näyttäen mietteliäältä. - Tällä kertaa se oli jotenkin niin todellisen tuntuinen mutta silti vähän utuinen. Niin kuin se olisi tapahtunut jossain kaukana ja minä olisin seurannut sitä ulkopuolelta. Mutta eivät ne aina ole samanlaisia. Joskus ne ovat vain lyhyitä välähdyksiä, jotka katoavat, kun räpäytän silmiäni.
Lasse ei edelleenkään tiennyt, miten suhtautua asiaan, vaikka yritti kuumeisesti miettiä, oliko tässä mitään järkeä. Vai olisiko vain parempi nousta ja lähteä, sanoa, että on sopinut tapaamisen jonkun kanssa. Päästä mahdollisimman nopeasti eroon tilanteesta, joka tuntui kiusalliselta, kun siihen ei saanut mitään otetta. Mutta toisaalta Menna näytti tarvitsevan tukea, sillä etiäinen, niin kuin hän sitä nimitti, oli selvästikin saanut hänet pois tolaltaan.
- Viimeksi, kun minulla oli tällainen tunne, etiäinen toteutui eikä se ollut ollenkaan hyvä asia. Yleensä etiäisissä on vain jotain merkityksettömiä pikkujuttuja, mutta silloin viimeksi ja nyt tällä kertaa kyse on jostain isommasta. Jostain pahasta asiasta.
Menna vaikutti siltä, että asia todellakin vaivasi hänen mieltään. Niin paljon, että hänen oli pakko puhua asiasta, vaikka hän ei kuulemma yleensä näistä asioista kertonut kenellekään. Ei sen jälkeen, kun hänelle oli lapsena naurettu hänen oletettavasti vilkkaan mielikuvituksensa takia.
- Minä näin niin selvästi kaikki ne ambulanssit ja haistoin savun ja kuulin ihmisten huudot. Mutta minä en nähnyt, missä se tapahtui. Tai siis näin sen talon siinä tien varressa, mutta en minä sen perusteella osaa sanoa, mikä se paikka oli. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain, yrittää estää sitä tapahtumasta, mutten tiedä miten.
- Niin... Hankalaa sitä varmaan olisi poliisille lähteä selittämään, pohti Lasse ääneen. - Oletko varma, että se tapahtuu todellisuudessa?
- Minusta tuntuu siltä, vastasi Menna. - Ei näistä aina tiedä, mutta tämä tuntui niin todelliselta, ja jos se sitten oikeasti tapahtuu...
Mennan lause katkesi kesken ja hän tuijotti huoneen nurkkaan. Lasse näki, miten hänen suunsa avautui ja pupillit suurenivat.
- Menna! Mitä tapahtuu? Herää! Herää!
Lasse ravisti Mennaa olkapäistä saadakseen hänet tokenemaan. Näytti siltä, kuin Menna näkisi jotain, mitä hän ei nähnyt.
Menna käänsi hitaasti katseensa kohti Lassea.
- Sinä olit siellä.
- Missä? Mitä sinä nyt oikein tarkoitat?
- Siellä, missä oli ambulansseja ja savua.
Lassea kylmäsi, kun hän tajusi, että Menna oli juuri saanut uuden etiäisen. Ilmeisesti samasta tapahtumasta kuin edellisen. Ja että sen mukaan hän joutuisi onnettomuuteen.
- Minähän olen lähdössä huomisaamuna Kuusamoon, Lasse sanoi epävarmasti. - En minä mihinkään onnettomuuteen...
***
- Etiäinen... Tarkoittaako se jotain kaukaista? Niin kuin vaikka jotain kangastuksen tapaista?
Lasse oli vähän ihmeissään. Tyttöystävän äkillinen paljastus oli tullut täysin yllättäen. Mitä tuollaisesta nyt oikein pitäisi ajatella? Hän oli aina pitänyt yliluonnollisia kykyjä täysin huuhaana, ja nyt Menna tuossa selitti, miten oli saanut etiäisen. Tai oikeastaan jo ties kuinka monta, sillä tämä kyky oli ilmennyt jo vuosia sitten. Mitä muuta Menna osasi? Lukea hänen ajatuksiaan? Sitä Lasse ei todellakaan halunnut. Tämä suhde oli sellaisessa vaiheessa, että Mennan ei tarvinnut tietää, mitä Lasse ajatteli silloin, kun hän ei tarkoituksella kertonut ajatuksiaan ääneen.
- Tavallaan se on kuin kangastus, Menna vastasi näyttäen mietteliäältä. - Tällä kertaa se oli jotenkin niin todellisen tuntuinen mutta silti vähän utuinen. Niin kuin se olisi tapahtunut jossain kaukana ja minä olisin seurannut sitä ulkopuolelta. Mutta eivät ne aina ole samanlaisia. Joskus ne ovat vain lyhyitä välähdyksiä, jotka katoavat, kun räpäytän silmiäni.
Lasse ei edelleenkään tiennyt, miten suhtautua asiaan, vaikka yritti kuumeisesti miettiä, oliko tässä mitään järkeä. Vai olisiko vain parempi nousta ja lähteä, sanoa, että on sopinut tapaamisen jonkun kanssa. Päästä mahdollisimman nopeasti eroon tilanteesta, joka tuntui kiusalliselta, kun siihen ei saanut mitään otetta. Mutta toisaalta Menna näytti tarvitsevan tukea, sillä etiäinen, niin kuin hän sitä nimitti, oli selvästikin saanut hänet pois tolaltaan.
- Viimeksi, kun minulla oli tällainen tunne, etiäinen toteutui eikä se ollut ollenkaan hyvä asia. Yleensä etiäisissä on vain jotain merkityksettömiä pikkujuttuja, mutta silloin viimeksi ja nyt tällä kertaa kyse on jostain isommasta. Jostain pahasta asiasta.
Menna vaikutti siltä, että asia todellakin vaivasi hänen mieltään. Niin paljon, että hänen oli pakko puhua asiasta, vaikka hän ei kuulemma yleensä näistä asioista kertonut kenellekään. Ei sen jälkeen, kun hänelle oli lapsena naurettu hänen oletettavasti vilkkaan mielikuvituksensa takia.
- Minä näin niin selvästi kaikki ne ambulanssit ja haistoin savun ja kuulin ihmisten huudot. Mutta minä en nähnyt, missä se tapahtui. Tai siis näin sen talon siinä tien varressa, mutta en minä sen perusteella osaa sanoa, mikä se paikka oli. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain, yrittää estää sitä tapahtumasta, mutten tiedä miten.
- Niin... Hankalaa sitä varmaan olisi poliisille lähteä selittämään, pohti Lasse ääneen. - Oletko varma, että se tapahtuu todellisuudessa?
- Minusta tuntuu siltä, vastasi Menna. - Ei näistä aina tiedä, mutta tämä tuntui niin todelliselta, ja jos se sitten oikeasti tapahtuu...
Mennan lause katkesi kesken ja hän tuijotti huoneen nurkkaan. Lasse näki, miten hänen suunsa avautui ja pupillit suurenivat.
- Menna! Mitä tapahtuu? Herää! Herää!
Lasse ravisti Mennaa olkapäistä saadakseen hänet tokenemaan. Näytti siltä, kuin Menna näkisi jotain, mitä hän ei nähnyt.
Menna käänsi hitaasti katseensa kohti Lassea.
- Sinä olit siellä.
- Missä? Mitä sinä nyt oikein tarkoitat?
- Siellä, missä oli ambulansseja ja savua.
Lassea kylmäsi, kun hän tajusi, että Menna oli juuri saanut uuden etiäisen. Ilmeisesti samasta tapahtumasta kuin edellisen. Ja että sen mukaan hän joutuisi onnettomuuteen.
- Minähän olen lähdössä huomisaamuna Kuusamoon, Lasse sanoi epävarmasti. - En minä mihinkään onnettomuuteen...
torstai 1. tammikuuta 2015
Uudenvuodenlupaukset
Vuonna 2015
Että lycka till sitten vaan itselleni.
Mites te muut?
- Liikun enemmän. Syksyn mittaan liikkuminen on jäänyt retuperälle, kun töissäkäyminen on vienyt kaiken energian.
- Syön vähemmän suklaata ja sen sijaan vaikka enemmän hedelmiä. Ylimääräisestä energiansaannistasta voi ihan hyvin karsia.
- Pudotan painoa 3-5 kiloa. (Liittyy kahteen edelliseen kohtaan.) En ole ylipainoinen, mutta jos trendi on ylöspäin, asialle saattaisi olla hyvä tehdä jotain.
- Yritän organisoida työajan ulkopuolisen aikani hiukan paremmin enkä jätä asioita odottamaan tarkemmin määrittelemätöntä, ns. sopivaa hetkeä, joka ehkä koittaa joskus tulevaisuudessa. Jos vaikka saisi sitten jotain järkevääkin joskus tehtyä.
- Kiinnitän enemmän huomiota ulkonäkööni, erityisesti ihmisten ilmoille lähtiessä mutta myös kotona.
- Olen sosiaalisempi vaikka ihan näön vuoksi siitäkin huolimatta, vaikka ympärillä olevien jutut eivät jaksaisi aina kiinnostaa.
- Teen käsitöitä, askartelen, leivon yms. sen sijaan, että vain puhun siitä, miten pitäisi tehdä jotain. Tämän ei tarvitse olla päivittäistä, mutta jos edes viikoittain tartun toimeen ja nysvään jotain pientä, niin hyvä.
- Kirjoitan enemmän. En välttämättä kaikkea tähän blogiin, mutta jonnekin. Monipuolisesti ja uutta kokeillen.
Että lycka till sitten vaan itselleni.
Mites te muut?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
