Pappa

Vanha mies makasi vuoteessaan dementiaosastolla, kuten oli maannut jo neljä vuotta, ei puhunut vierailijoille, itsekseen vain satunnaisesti höpisi jotakin, jota hoitajat kiireessään eivät yleensä sen kummemmin ehtineet kuunnella. Joku hoitajista oli kuitenkin antanut hänelle lempinimeksi Pappa, sillä vanhus oli varsin lempeän näköinen ja muistutti hoitajan omaa, jo ammoin kuollutta pappaa. Ja Pappana hänet tunnettiin hoitajien keskuudessa silloin, kun ei vieraita ollut kuulemassa.

- Huomenta, Pappa! Täällä olisi aamupalaa, kauravelliä on tarjolla tänään, tervehti hoitaja Pappaa huoneeseen tullessaan ja käänsi pöytälevyn sängyn päälle ja asetti sille puurolautasen.

Pappa ei vastannut, eikä hoitaja siitä yllättynyt. Hän otti lusikkaan velliä ja alkoi maanitella Pappaa avaamaan suunsa. Pappaa ei kiinnostanut syöminen. Hoitaja alkoi hyräillä laulua, jonka oli kuullut radiosta töihin tullessaan, sillä laulaminen yleensä sai Papan suun avautumaan niin, että sinne saattoi lykätä lusikallisen. Kappale oli mikälie Jori Malmstenin merimieslaulu, sillä tänään sattui olemaan Malmstenin satakymmenvuotispäivä ja se oli huomioitu aamun ohjelmassa. Hoitaja tapaili laulun sanoja ja alkoi laulaa vähän kovempaa, että Pappa kuulisi ja reagoisi toivotulla tavalla

- Niin puhaltaa tuuli ja joutsen senkun lentää, kuului yhtäkkiä Papan suusta. Hoitaja yllättyi niin, että herkesi laulamasta.
- Missä sitä niin tuulee ja joutsenet lentää?, hän kysäisi.
- Luovutan vahdin kapteeniluutnantille. Eikä saa sitten koskea purjeisiin ensimmäisen tunnin aikana, Pappa jatkoi.
- Seilaamassako se Pappa onkin?, ihmetteli hoitaja ääneen.
- Pidä kurssi kohti Azoreita ja vahdi kadettia, Pappa antoi lisäohjeita. - Kadetti navigoi. Hyvin näkyy tähdet tänä yönä, hyvin näkyy.
- Onko se Pappa ollut merimies?, kysyi siivooja, joka oli tullut huoneeseen hetki sitten.
- En minä tiedä, vastasi hoitaja, mutta aika vanhoilta ajoilta kuulostaa tuollaiset purjejutut.
- Fokkapurje lepattaa, Pappa kuulosti mietteliäältä. - Onkos tuuli kääntymässä?
- Mutta mitä se sanoi kadetista? Jos Pappa onkin ollut laivastossa, arveli siivooja.
- Minä en niistä asioista tiedä mitään, huokaisi hoitaja ja otti taas tukevamman otteen lusikasta.
- Katsos kun minun poikani, se joka on armeijassa laivastossa, on parhaillaan koulutuspurjehduksella, Atlantilla seilaavat, ja siellä on mukana kadetteja, selitti siivooja tärkeänä.
- Mahtaako kadetit löytää Azoreille? Tähtinavigointi pitää oppia, huomautti Pappa. - Jos mennään liikaa etelään, niin päädytään Afrikkaan.
- Ei tästä syöttämisestä tule nyt yhtään mitään, kun Pappa yhtäkkiä rupesi noin juttelemaan, hoitaja sanoi kelloaan vilkaisten. Muidenkin pitäisi saada vellinsä ja tässä menikin nyt paljon enemmän aikaa kuin yleensä.
- Sääli Pappaa on hiljentää, kun kerrankin jotain juttelee, arveli siivooja, jota Papan jutut olivat alkaneet kiinnostaa.
- Suu auki, Pappa, yritti hoitaja ja tällä kertaa lusikallinen velliä pääsikin perille.

Pappa tuntui taas rauhoittuneen ja velli väheni lautaselta. Hoitaja alkoi miettiä, paljonko Papalla mahtoi olla ikää. Hän ei ollut koskaan tullut tarkistaneeksi. Pappa oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta kuinka vanha? Osastonhoitaja tuli huoneeseen, kun hoitaja lopetteli Papan syöttämistä, ja hoitaja mainitsi Papan jutelleen jotain purjehtimisesta. Osastonhoitaja muisteli kuulleensa Papan sukulaisilta, että tämä todellakin oli nuoruudessaan ollut laivastossa. Ennen sotia ja sota-aikana arvattavasti myös. Papan iäksi osastonhoitaja tiesi 106 vuotta.

- Taitaa olla aika ajaa Papan parta, osastonhoitaja arveli Pappaa katsellen.
- Partaa ei ajella ennen Azoreita, ilmoitti Pappa. - En minä kilpailua voita, mutta en kyllä viimeiseksikään jää.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Timo Lammen antamaan aiheeseen "Pappa".

Tunnustus

Rantakasvi Rannalta katsoen -blogista antoi minulle näin kauniin kukan. Kiitos, Rantis!

Tähän tunnustukseen ei liity mitään uteluita tai muita velvoitteita. Sen saa kuitenkin jakaa eteenpäin. Minä ojennan kukan kahdelle sanataiturille:

Careliana - Pöytälaatikko goes cyberspace vinkkinä, että lisää tekstiä odotellaan.

Mimiplato - Kertomuksia elämän varrelta, enkä ilmeisesti paljasta valtakunnansalaisuutta, jos mainitsen, että pseudonyymin takana on eräs Pappa.

*****
Löysin itseni tänään tapahtumien keskipisteestä, kun havaitsin päätyneeni yhteydenpitäjäksi työmarkkinajärjestön ja lähimmän työyhteisöni välille sekä ohjeistamaan kyseisen työyhteisön jäseniä odotettavissa olevissa tiukoissa neuvotteluissa työnantajan kanssa. Tämä ei ole ollenkaan minulle tyypillistä ajanvietettä, mutta jotenkin se tuntuu sopivan minulle kuin nyrkki silmään. Tosin nyrkkiä yritetään nyt saada osumaan työnantajan silmään. Mielenkiintoinen tilanne.

Töihinpaluu

Tapahtui tänään:

Bee - Nyrkkipajalla, Bee puhelimessa.
Aasiakas - Maija Meikäläinen (nimi muutettu) tässä päivää. Tilasin teiltä tavaraa, mutta sain vääränlaista.
B - No mutta sepäs ikävää! Katsotaanpa, millainen teidän tilauksenne olikaan.
   Bee etsii asiakkaan tietoja, ei löydä, eikä nimikään kuulosta tutulta. 
B - Oliko tavarat tilattu nimellä Maija Meikäläinen, kun en nyt äkkiä löydä tilausta sillä nimellä.
A - Kyllä, ihan itselleni olen tilannut, mutta siitä on hetki aikaa.
B - Jaha, katsotaanpa täältä toisaalta...
   Bee penkoo vimmatusti arkistoituja asiakastietoja.
B - No niin, nyt löysin teidän asiakastietonne, mutta ei täällä kyllä näy mitään tilausta.
   Tilaustiedot näkyvät järjestelmässä viimeisten kolmen vuoden ajalta.
A - Siitä on neljä vuotta, kun tein sen tilauksen, ja sitten toimititte tavarat minulle, mutta ne olivat ihan vääränlaisia. Sen yhden ainoan kerran olen teiltä tilannut jotain.
B - Hmm... Tämä asiakastiedosto on luotu vuonna 2006, eli jos todellakin olette tilannut meiltä tavaraa vain kerran, se on tapahtunut seitsemän vuotta sitten.
A - No en minä sitten enää tilannut uudelleen, kun sain vääränlaista tavaraa. Tilasin hilavitkuttimen tai jotain sen tapaista, mutta sain härväkkeen. Mutta kyllä minä nyt haluan sen, mitä tilasin, tai sitten rahani takaisin.
   Sekä hilavitkutin että härväke ovat aika pieniä tavaroita eivätkä kovin kalliita. Hilavitkutin ei ole enää myynnissä ainakaan samanlaisena kuin vuonna 2006.
B - Valitettavasti asia on nyt niin, että reklamaatioaika on mennyt umpeen kuusi vuotta sitten.
A - Mutta kun minä haluan sen hilavitkuttimen, jonka silloin tilasin. Vai oliko se vempain? Tai sitten minun pitää saada rahat takaisin. Että laittakaapa tulemaan saman tien!
B - Kyllä te nyt varmaan ymmärrätte, että näin pitkän ajan kuluttua ei enää ole mahdollista valittaa virheistä, vaan reklamaatio olisi pitänyt tehdä silloin, kun totesitte saaneenne vääränlaisen tavaran. Enkä minä muutenkaan voi noin vain lähettää tavaraa tai rahaa ilman jonkinlaista dokumentaatiota siitä, mitä te olette tilannut ja että todellakin olette saanut väärän tuotteen. Minulla ei valitettavasti ole välitöntä pääsyä noin vanhoihin tilauksiin, koska ne on arkistoitu. Mutta pääasia tässä nyt kuitenkin on se, että teidän olisi pitänyt tehdä reklamaatio vuosia sitten, heti virheen havaittuanne.
A - Minä olen viimeiset 15 vuotta tapellut sossun ja kelan kanssa, tehnyt valituksia vaikka mistä, kun minua on niin väärin kohdeltu. Ei minulla ole ennen ollut aikaa tästä asiasta mitään reklamoida. *huutoa, kirkumista*
B - Yrittäkääpä nyt rauhoittua. Kyllä te varmaan itsekin ymmärrätte, että tässä tilanteessa minä en voi  lähettää teille mitään. Minulla ei ole lupaa tehdä niin.
A - Minä teen nyrkkipajasta ilmoituksen poliisille! Poliisitutkintaako te haluatte?
B - Jos te haluatte ilmoittaa asiasta poliisille, niin onhan teillä tietenkin siihen oikeus.
A - Minä haluan puhua jonkun ylemmän henkilön kanssa!
B - Minusta seuraava ylöspäin on toimistopäällikkö Pikkupomo. Hän on tällä hetkellä lomalla ja palaa töihin kolmen viikon kuluttua.
A - Minä lähetän hänelle sähköpostia!
B - Tottakai voitte tehdä niin. Osoite on pikkupomoätnyrkkipajapistefi.
A - Ja kuka on hänen yläpuolellaan?
B - Siitä seuraava onkin sitten toimitusjohtaja Isopomo, jonka sähköpostiosoite on isopomoätnyrkkipajapistefi. Hänkin on tällä hetkellä lomalla.
A - Kyllä minä varmasti kirjoitan kaikille! Ja tämä ei ole teille ollenkaan eduksi, että tästä lähtee huhuja kiertämään teidän huonosta toiminnastanne. Kyllä teidän kannattaisi ajatella asiakkaita, kun minäkin olisin nyt juuri tarvinnut sen hilavitkuttimen. *jupinaa, mutinaa*
B - Niin...
A - Teidän pitää lähettää minulle se hilavitkutin.
B - Niin kuin sanoin, se ei ole mahdollista tämän puhelun perusteella.
A - Yhym...
B - Niin...
A - En minä ehdi tässä enää puhua, kun pitää ruveta laittamaan ruokaa!

Neljässä viikossa ehtii oikein hyvin unohtaa kaikki työasiat salasanoja myöten. Neljässä viikossa ehtii myös tapahtua kaikenlaista. Heti aamulla, ennen kuin ehdin edes istua pöytäni ääreen, sain päivityksen viime viikoista. Nyrkkipajalla oli rämmitty katastrofista toiseen, kun vuoronperään kaikki systeemit olivat lakanneet toimimasta. Erään projektin suhteen näyttää lähdetyn soitellen sotaan, ja sillä taistelukentällä oli vielä raatojen keruu aika pahasti kesken. Ja päivän kruunasi edellä kuvattu puhelu.

Taas ihmetellään erinäisiä asioita

Tällä viikolla on taas vaihteeksi tehty jotain hyödyllistä, uusittu takapihan nurmikkoa. Flunssa alkoi onneksi hellittää niin, että saatoin osallistua mullan kärräämiseen. Miehen motivoiminen tällaiseen projektiin vaatii aina jonkin verran panostusta ja perusteluja, miksi asia pitää hoitaa juuri nyt. Miehen mielestä lomalla ei kuulu tehdä töitä, ei varsinkaan kärrätä multaa. Hetken keskustelun jälkeen mies taipui uskomaan, että tämä asia on parasta hoitaa pois alta nyt lomalla, koska kun työt taas alkavat meillä molemmilla, ei sitä aikaa sitten enää olekaan, ja hetken päästä tulee jo syksy ja sade ja sitten on liian myöhäistä.

Mies suostui mutta alkoi sitten voivotella, että häneltä kuluu koko viikko tähän projektiin. Siis aivan liian kauan. Valistin miestä, että kyllä minullakin on aikomus osallistua työhön, joten ei siihen todellakaan koko viikkoa tarvitse kuluttaa. Mies vaikutti hämmästyneeltä, mutta totesi sitten, että kaipa se onnistuu lyhyemmässäkin ajassa. Minä sain tästä taas aihetta ihmetellä - en tosin ääneen - että millaisten kermaperseiden kanssa siippa oikein on ennen minua aikaansa kuluttanut, sillä vastaava olettamus tuntuu tulevan automaattisesti miehen ajatuksiin tällaisissa tilanteissa. Olemme me jo niin kauan olleet yhdessä ja ennenkin fyysistä työskentelyä edellyttäviä projekteja tehneet, että luulisin miehen jo vähitellen oppineen minunkin osallistuvan ja jopa ilman eri käskyä. 

Mullat on nyt levitelty takapihalle ja tiivistetty. Kastelin multaa kevyesti, jotta se ei ehdi kuivahtaa liikaa huomiseen mennessä ja lennähtää pois jonkin satunnaisen tuulenpuuskan mukana. Sitten päätin saapastella vasta kastellun multakentän yli. Virhe! Ei siitä saa kävellä! Märkä multa eli mutahan tarttuu saappaisiin! Oikein ihmettelin itseäni, että miten en tajunnut asiaa. Kaikkihan sen tietävät. Kyllä minäkin sen tiedän. En vain ole aktiivisesti ajatellut tällaista asiaa sitten lapsuuden, jolloin mudassa käveltiin jotta se tarttuisi saappaisiin. Ilmeisesti olen erkaantunut jo liian kauas lapsuudesta ja tämän tyyppisten asioiden ymmärtämisestä.

Pihalla kasvaa siellä täällä metsämansikoita, joita olen viimeiset pari viikkoa käynyt poimimassa päivittäin. Saalis tuntuu kasvavan päivä päivältä, vaikka osa mansikoista hävisikin nurmikon uusimisen myötä. Tänään keräsin kourallisen ja aloin mielessäni harmitella, että minulla on liian pieni koura. Sitten tuli taas jonkinlainen flashback lapsuudesta ja hoksasin, että metsämansikoitahan kuuluu pujottaa heinään. Huoh... Olen selvästikin tullut liian vanhaksi ymmärtääkseni tällaistakaan yksinkertaista asiaa ajoissa, mutten kuitenkaan ole niin vanha, että lapsuusmuistot alkaisivat palautua uudelleen mieleen kristallinkirkkaampina kuin eilisen tapahtumat. 

Miss Farkku-Suomi, lähtään sekoilemaan

Ennen lomaa poikkesin kiireessä kirjakauppaan ostamaan lomalukemista, jotain kevyttä. Siellä oli sopivasti tarjous kolme pokkaria könttähintaa, ja siihenhän minä tietenkin tartuin ahneuksissani. Kolmanneksi kirjaksi - kun en mitään muutakaan löytänyt siihen hätään - haalin mukaan Kauko Röyhkän kirjan Miss Farkku-Suomi.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on oululainen Välde, joka haaveilee Pikestä, luokan kauneimmasta tytöstä, ja kuuntelee uuden aallon musiikkia ja punkkia, kun muita vielä kiinnostavat Finnhits ja Hurriganes. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi ja luisuu pois Välden ulottuvilta. Välde taas päätyy bändin laulajaksi ja lauluntekijäksi, jonka laulut herättävät huomiota. Siinä kirjan sisältö pelkistetysti.

Kauko Röyhkä on minulle kirjalijana aivan uusi tuttavuus, joten kirjan suhteen ei ollut minkäänlaisia odotuksia, ei puoleen eikä toiseen. Kirja osoittautui kuitenkin positiiviseksi yllätykseksi, jonka ahmaisin, kun ne "paremmin valitut" opukset oli ensin nautittu.

Erityistä kirjassa oli oikeastaan se, että se toi mieleen joitakin muistoja lapsuudesta. Kirjan tapahtuma-ajasta, 1970-luvun loppupuoliskosta, minulla ei ole kovin selkeitä muistikuvia, tai oikeastaan sen ajan muistot muistot ovat lapsen muistoja, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa teini-ikäisen Välden ja hänen kaveriensa elämään. Musiikkimakunikin tuohon aikaan oli jotain ihan muuta kuin mitä Välde kuuntelee.

Mieleen tulleet muistot olivatkin asioita, joita en ole muistanut tai ajatellut vuosikausiin. Yksi liittyy musiikkiin. 1970-luvun lopulla, hieman alle kouluikäisenä minulla oli pari vuotta vanhempi kaveri, naapurin poika, joka ilmeisesti isommuuttaan esille tuodakseen joskus alkoi kertoilla minulle Pelle Miljoonasta. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta pellestä, mutta muistan arvelleeni, että hänellä voisi olla jotain tekemistä Pelle Hermannin kanssa.

Ja sitten punkkarit. Vieläkö niitä muuten on? Silloin 1970-80-lukujen vaihteessa punkkareita oli, ja ne olivat muistaakseni jotenkin hiukan paheksuttavia. Punkkarit tunnisti ainakin hakaneuloista ja hiuksista. Muistan, että ala-asteella ei saanut olla hakaneuloja vaatteissa eikä käsiinkään saanut piirtää kuvia kuulakärkikynällä, ettei kukaan vaan luullut punkkariksi. Kiltit lapset eivät olleet punkkareita.

Hiukan minua vanhempi lukija, joka on ollut Välden ikäinen 1970-luvun lopulla, voi saada vielä enemmän nostalgiaa kirjasta.

Juutuubista sattui löytymään Kauko Röyhkän esittämänä Miss Farkku-Suomi, jossa taitaa olla Välden kirjoittamat sanat. ;-)

Köh ja niiiiiisk!

Otsikko kuvaa viime päivien äänimaailmaa täällä sairashuoneella. Kesäflunssa on vihoviimeinen tauti, jolta toivoisi välttyvänsä, mutta muutama päivä sitten se iski eikä loppua näy vieläkään.

Taudin alkuvaihe, jolloin nenä vuotaa valtoimenaan - ja joka tällä kertaa kesti kolme päivää - on paitsi äärettömän ärsyttävä myös hämmästyttävä. Mistä se kaikki neste oikein tulee?? Eikö siitä jo kaiken järjen mukaan pitäisi seurata nestehukka, jos nenä vuotaa (ainakin) litran tunnissa? Ja se aivastelu, kun jossakin syvällä nenän sisällä on jotain äärettömän kutittavaa, joka ei suostu tulemaan ulos. Jatkuvasti pitää olla nenäliinapaketti käden ulottuvilla ja seuraava paketti valmiina odottamassa. Itse asiassa on vaikea edes tehdä mitään, kun jatkuvasti joutuu niistämään.

Kolmantena nenänvuotopäivänä mieskin alkoi uskoa, että minulla tosiaan on Tauti. Sitten hän ryhtyi kyselemaan, enkö voisi jo hillitä niistämistä, kun jatkuva niiskutus häiritsee hänen eimitääntekemistään. No, seuraavana päivänä minä sitten lopetin jatkuvan niiskuttamisen ja ryhdyin sen sijaan yskimään. Arvatkaapa tuliko siitäkin valituksia? Se hyväkäs väittää, että yskin liikaa ja hänen telkkarin katselunsa häiriintyy. KÖH!, sanon minä tuollaiselle valittajalle.

Lomaa olisi jäljellä vielä viikko. Enköhän minä siinä ajassa toivu Taudista, jottei tarvitse sairastaa työnantajan ajalla. *sarc*

Identtinen dilemma

Peruskoulutuskausi läheni loppuaan ja kouluttajat haastattelivat joukkueensa alokkaita, aakkosjärjestyksessä tietenkin. Tarkoituksena oli keskustella siitä, miten varusmiesten koulutus jatkuu p-kauden jälkeen ja kuulla myös alokkaiden omia ajatuksia asiasta.

Alokas Metsälä TM astui sisään, sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä.

- Olkaa hyvä, kehotti yliluutnantti osoittaen tuolia ja vilkaisi papereitaan. - Metsälä, Metsälä... Timohan te olette, eikö niin?
- Teemu, herra yliluutnantti, korjasi alokas.
- Aivan, aivan... Tässähän ne teidän paperinne ovat, yliluutnantti sanoi. - Katsotaanpa nyt ensin tähänastista suoritusta.

Luutnantti, joukkueen kakkoskouluttaja, kävi läpi Metsälän P-kokeiden pisteet, ampumataitotestin ja Cooperin testin tulokset sekä totesi hänen osallistuneen kaikille marsseille ja muutkin suoritukset näyttivät olevan tehty. Vapautuspäiviä tähän mennessä oli kertynyt kolme. Ei rangaistuksia eikä ojennuksia. Numeroilla mitattuna alokkaan peruskoulutuskausi oli tähän mennessä sujunut varsin keskimääräisesti.

- Mitä te nyt itse ajattelette jatkosta? Kiinnostaako teitä jokin tietty koulutushaara? kyseli yliluutnantti.
- No, velipojan kanssa ollaan juteltu, että me voitais ruveta vaikka viestimiehiksi, tai sitten ihan kiväärimiehiksi, jos viestilinjalle ei päästä, Metsälän vastaus kuului.
- Kumpi teitä itseänne kiinnostaa enemmän? luutnantti puuttui puheeseen yrittäen saada täsmennystä.
- Me kun ajateltiin...
- Siis te itse. Jos nyt unohdetaan se velipoika hetkeksi.
- Ai minä itse vai? En mä oikein tiedä... Mutta me ollaan kyllä juteltu siitä viestilinjasta velipojan kanssa, alokas vastasi hieman hämmentyneen oloisena.
- Viestilinja siis ykkösenä ja kiväärilinja toisena toiveena, yliluutnantti huokaisi ja raapusteli merkintöjä papereihinsa. - Entäpä sitten miehistö vai johtajakoulutus? Miten suhtaudutte aliupseerikouluun? Vastustatteko vai oletteko halukas? Vai suhtaudutteko siihen neutraalisti?
- Ei me kyllä kauhean halukkaita olla, alokas vastasi. - Mutta kyllä kai me aukkiin kuitenkin mennään, jos niin käsketään. Että ei me niinku varsinaisesti vastusteta sitä.
- Olikos teillä tästä asiasta jotain henkilökohtaista mielipidettä? luutnantti kysäisi yrittäen pitää naamansa peruslukemilla.
- Henkilökohtaista? Mitä se niinku tarkoittaa? alokas oli ymmällään.
- Että onko teillä ja veljellänne mahdollisesti eriäviä mielipiteitä asiasta, tarkensi luutnantti.
- Ei kai meillä... Kyllä me siitä juteltiin, että pitäiskö meidän mennä aukkiin, kun me ollaan mietitty poliisikoulua ja siitä saisi pisteitä, mutta sitten me tultiin siihen tulokseen, ettei me sitten ehkä kumminkaan sinne pyritä, kun meillä on kyllä muitakin suunnitelmia, pohdiskeli alokas.
- Vai niin... Merkitään tänne sitten että "ei vastusta", yliluutnantti huokaisi entistä syvempään. - Siinä olikin sitten kaikki. Voitte poistua, ja käskekää seuraava sisään saman tien.

Alokas Metsälä TM poistui ja samalla ovenavauksella sisään astui seuraava alokas, jonka nimilapussa luki "alok Metsälä TM", sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä. Hänet pyydettiin istumaan, ja keskustelu alkoi samaan tapaan kuin edellisenkin alokkaan kanssa. Ainoa ero oli, että tällä kertaa etunimeksi varmistettiin Timo. Keskustelun kulku oli jotakuinkin samanlainen kuin edellä, koulutustoivomukset täsmälleen samat, mutta pari lisäfaktaa kouluttajat saivat tältä alokkaalta selville. Alokkailla Metsälä TM ja Metsälä TM ei ollut ainoastaan täsmälleen samat tulokset kaikissa p-kaudella testatuissa asioissa vaan myös yhteinen auto ja yhteinen kännykkä.

Metsälöiden jälkeen luutnantti ja yliluutnantti pitivät kahvitauon ja pohtivat siinä samalla kaksosten tilannetta.

- Mitäs me näille Metsälöille oikein tehdään? Pitäisikö ne erottaa toisistaan? Saisivat vähän itsenäistyä.
- Se olisikin ilmeisesti täysin uusi tilanne molemmille. Luuletko, että ne selviäisivät siitä?
- Ei kai ne nyt koko ikäänsä aio kylki kyljessä olla.
- Siltä se kyllä vähän kuulosti. Minä olen välillä käskenyt ne eri ryhmiin ihan tarkoituksella, mutta jotenkin ne aina ovat kuitenkin sitten päätyneet samaan ryhmään. Ja aina ne ovat pari, jos jotain tehdään parittain. Ja sitä paitsi kun kaikki tulokset ovat samat, niin millä perusteella käsket yhden yhdelle ja toisen toiselle linjalle?
- Entä muut suoritukset? Voisiko niiden perusteella tehdä jotain eroa?
- Mutta kun ei niissä ole mitään eroa. Ja jos onkin, en minä ainakaan pysty sanomaan, kumpi niistä on kumpi. Täysin identtiset naamat, eikä nimikirjaimistakaan ole apua.
- Entäs ryhmänjohtajien arviot? Kai ryhmänjohtajat osaavat ne erottaa toisistaan?
- No katsotaanpa... Metsälä TM ja Metsälä TM... Ei helvetti, nämä arviothan ovat sanasta sanaan samanlaiset!
- Ei sitten ollut apua niistäkään...
- No ei... En minä kyllä muista, että tällaista pariskuntaa olisi ennen tullut vastaan. Onhan meillä ollut kaksosia täällä ennenkin, ja pari vuotta sitten oli ne identtiset tytöt...
- Joo, ne isotissiset lettipäät!
- ...mutta eivät nekään olleet näin samanlaiset.
- Jos pidettäisiin arpajaiset?
- Kai se sitten on aika sama, arvotaanko koulutushaarat vai mennäänkö mutulla.
- Nyt mä keksin! Arvotaan toinen niistä kolmoskomppaniaan. Meiltähän lähtee sinne joka tapauksessa seitsemän taistelijaa niiden vajetta paikkaamaan.
- Tai vielä parempi, annetaan ne molemmat kolmoselle. Sitten ne ei enää ole meidän ongelma.
- Onko se ongelma, jos ne ovat täällä molemmat?
- No periaatteessa kai ei, mutta ei niitä kyllä aukkiin voi laittaa, jos ne ei pystykään toimimaan itsenäisesti.
- Ei johtajakoulutukseen, siitä olen kyllä samaa mieltä. Mutta kyllä minua henkilökohtaisesti ihan hiukkasta enemmänkin saattaa häiritä, jos en pysty erottamaan taistelijoita toisistaan. Joten viestimiehiä niistä ei ainakaan tehdä, minä en niitä ristikseni ota. Mutta kiväärilinjalle voidaan laittaa.
- Tehdään niin. Saadaan samalla maksettua Niemiselle takaisin sen viimekertainen jäynä. Varmaan muistat vielä ne edellisen saapumiserän Espan sissit, jotka se lykkäsi meille.
- Aivan! Ja laitetaan samaan pakettiin vielä se yksi vasuri.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Na-tan antamaan haasteeseen, joka kuului seuraavasti: "ehdotan sanaksi 'kaksoset sotilasalokkaat' ja tyylilaji huumori".

Voiko lomalla kehittää stressiä?

Kyllä voi! Valitettavasti...

Italiassa oli paljon rennompaa. Nyt on jatkuvasti jotain mukamas tähdellistä tekemistä, joka pitää hoitaa juuri nyt eikä sitten joskus. Mitään, mitä oikeasti haluaisin tehdä, en tunnu ehtivän. Esiteini ei ole enää meidän viihdytettävänämme, mutta kyllä kaksi aikuistakin ihmeesti keksii tekemistä. Sen tiedän kokemuksesta, että jos viettäisin aikaa yksin, mitään erityisempää stressiä ei olisi, kun saisin tehdä vain ja ainoastaan itse suunnittelemiani asioita minulle itselleni sopivalla aikataululla. Mutta kun on tuo siippa, jolla myös on omat aatoksensa.

Tänään esimerkiksi pidettii teltanpystytysharjoitus. Juu, luitte oikein. Ihan takapihalla vain tällä kertaa, mutta sen varalta piti kokeilla, että onnistuu, mikäli lähdetään telttailemaan. Hiukan siinä piti säätää, kun miehen logiikka ei aivan toiminut. Mies on itse asiassa muinaisuudessa harrastanut teltanpystytystä paljon enemmän kuin minä, mutta uskoni hänen kykyihinsä tällä alalla alkoi horjua, kun katselin sitä jahkaamista ja ihmettelemistä. Eikä meinannut hyväkäs uskoa minua, kun ihan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti neuvoin, mitä pitää tehdä ja mihin mikäkin kaari pujottaa. Teltta saatiin kuitenkin pystyyn, ja naapurit saivat hupia, mikäli sattuivat seuraamaan prosessia.

Tänään aloitin keittiön kaappien raivauksen. Astiakaapit saavat toistaiseksi olla rauhassa, mutta erilaisia ruoka-ainepakkauksia pitäisi vähentää reilulla kädellä. Erityisesti pakastinsa pitäisi tyhjentää. Vanhentuneet tietenkin roskiin, mutta yhä kuranttien erilaisten pussin- yms. loppujen varalle suunnitelmani on, että ne syödään. Käytännössä siis kokataan ruokaa ensi sijassa siitä, mitä keittiöstä löytyy, ja kaupasta ostetaan vain saman tien käytettäviä aineksia. 

Tämän päivän menuu koostui katkarapupastasta ja mansikkamustikkapiiraasta. Pääruokaan käytin parin erilaisen pastapussin loput sekä pakastimesta löytyneen katkarapupussin. Sulatetut ja valutetut katkaravut (500 g) paistinpannuun oliiviöljyn (reilu loraus) sekä hienonnettun chilin (kokonainen palko) ja valkosipulin (kolme kynttä) kanssa, lämmitetään muttei kuumenneta liikaa, jotteivät sitkisty. Sitten katkaravut liemineen pastan sekaan, sekoitetaan ja tarjoillaan. Liemi maustaa myös pastaa, mutta katkaravut saavat enimmän osan chilin ja valkosipulin mausta. Ihan syötävää tuli, vaikkei ihan aidon italialaisen äyriäispastan tasolle päästykään. Miehen sanoin: "Ravintolassa en välttämättä antaisi tippiä, mutta kotioloissa oikein hyvää."

Pääruoka

Jälkiruokana oli murotaikinapohjainen piiras. Pohja on itse tehty jälleen kaapista löytyneista aineksista, ja täytteeseen tuli pakastimesta löytyneitä mansikoita (sulatettuna ja ilman sulamislientä) sekä mustikkahillopurkin jämät. Päälle rahkaa maustettua rahkaa ja pari munaa. Mies toimi jälleen koemaistajana intettyään ensin vastaan, ettei hän tykkää piiraista. Arvio kolme sekuntia ensimmäisen suupalan jälkeen oli kuitenkin positiivisesti yllättynyt.

Jälkiruoka

Alennusmyynnit pitäisi vielä käydä läpi. Lauantaina ehdin jo käydä alustavilla ostoksilla ja löytää itselleni farkut puoleen hintaan. Hyvin istuvien farkkujenhan pitää ostettaessa olla niin pienet kuin suinkin saa jalkaansa kiskottua ja vielä vetoketjunkin kiinni vedettyä, koska ne venyvät käytössä. Sellaiset löysin. Numeroa pienemmät olisivat ehkä vielä menneet, jos kenkälusikalla olisin itseäni kammennut niihin, mutta jätin tällä kertaa urheilun ja parikymppisen, pieniluisen myyjätytön hauskuttamisen sikseen. 

Kissaihmisiltä haluaisin vielä kysyä näkemystä, voiko 12-vuotias kissa alkaa jo kärsiä dementiasta vai mistäköhän nyt voisi olla kysymys. Kissat olivat matkan ajan hoitopaikassa ja kotiin tultuaan vanharouva kiersi talon moneen kertaan ja tarkasti paikat. Reviirin tarkastaminen on aivan normaalia ja kissamaista toimintaa, mutta kun sitä kuljeskelua ja kovaäänistä naukunaa kesti kaksi päivää, mikä on noin puolitoista päivää enemmän kuin aikaisemmin samassa tilanteessa. Muutenkin vanhallarouvalla on ollut kamalan paljon asiaa minulle matkan jälkeen, ja juttelu jatkuu edelleen. Tietenkin voi olla kyse siitä, että hänen ylhäisyytensä moittii palvelijaansa, joka jätti hänet koko viikoksi, mutta silti ihmettelen.

Bella Italia

Päivä on kuuma, 

sinistäkin sinisempi Välimeri 

välkkyy auringon säteiden heijastuessa 

veden pinnasta. 

Valkoinen hiekka polttaa jalkoja, 

rannan vesi viilentää, 

merituuli vilvoittaa. 

Oliivipuiden lehvästö 

on harmaanvihreä, 

ruoho niiden alla 

on kuivunut keltaiseksi. 

Iltapäivällä 

kaupungin kadut ovat hiljaiset. 

Illansuussa 

ne täyttyvät taas ihmisistä, 

jotka syövät gelatoa. 

Pyhimys muurin syvennyksessä 

katselee ihmisvirtaa 

vuosisatojen viisaus kivisillä kasvoillaan. 

Aurinko painuu mereen.

Ilta pimenee.

Bella Italia

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kotona taas...

Viikko etelässä on lusittu. Viikko ilman rannekelloa, mikä oli miehelle uusi ja outo tilanne. Siis minun rannekellottomuuteni, ei hänen, ja siitä johtuva täydellinen tietämättömyyteni kellonajasta. Joutui raukka kaivamaan kännykän taskustaan, jos jostakin syystä halusi tietää ajan.

En myöskään nähnyt lämpömittaria koko aikana, minkä takia en raportoi lämpöasteista. Sen voin kuitenkin todeta, että niitä oli riittävästi, jotta saatoin kuljeskella kevyessä sinisessä kesämekossa jäätelöä syöden. Varsinkin viikon loppupuolella se oli oikein passeli asu yhdistettynä aurinkovoiteeseen. Jostakin syystä kyseinen mekko näytti keräävän huomiota, ihan positiivista sellaista, ja vastaantulijat saattoivat toivottaa hyvää päivää. Loogisesti päättelin, että aurinkolasit silmillä vaikutin varmaankin filmitähdeltä, joka lomailee incognito.

Vaa'alla en ole tohtinut vielä käydä kotiin palattua. Sen verran paikallisia herkkuja tuli nautittua sekä aamiaiseksi, lounaaksi että päivälliseksi. Tosin kun kyseessä on terveellinen välimerellinen ruoka, ei kai sen syömisestä pidä huolissaan olla. Eihän?

Aurinkovoiteen suojakerroin 30 osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, ja voin suositella käyttämääni Lumenen aurinkovoidetta. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Lumene haluaa antaa tuotteitaan testattavaksi, voin kyllä uhrautua ja ottaa ne vastaan. ;) Ennen lomaa käyty suojakerroinjupakka ratkesi niin, että bonuslapselle leviteltiin alkupäivinä samaista kerrointa ja sitten siirryttiin astetta pienempään. Tämä tapahtui hänen äitinsä siunauksella sekä sillä sivuhuomautuksella, että pääasiassa emme maanneet rannalla, jottei kukaan nyt epäile meidän leikkineen kohtalolla. Miehelle, joka ei ikinä pala eikä siksi käytä aurinkovoiteita, kelpasi myös kerroin 30 sen jälkeen, kun käsivarret olivat jostain kumman syystä ottaneet väärää väriä heti toisena lomapäivänä.

Kameraakin käytin ahkerasti, mikä kirvoitti seurueelta sen suuntaisia kommentteja, ettei jokaista kukkivaa puskaa tms. tarvitse ikuistaa. Mutta minkä minä sille voin, että jaksan aina ihastella ylisuuria pelargonioita, puun kokoisia fiikuksia ja erinäisiä muita nimettömäksi jääneitä, loistavan värisillä kukilla koreilevia pensaita, kun taas muu seurue hädin tuskin huomaa niiden olemassaolon. Sinistäkin sinisempi meri sentään tarttui myös miesten verkkokalvoihin.

Laitan muutaman valitun otoksen näytille, kunhan saan ensin hieman käytyä läpi kuvia.

Kiitos kaikille, jotka ovat osallistuneet viikko sitten antamaani haasteeseen ja haastaneet minut kirjoittamaan! Haasteita saa edelleen antaa, jos siltä tuntuu, ja tämä koskee myös muita kuin vakiokommentoijia. Alan laatia tarinoita pienen tuumaushetken jälkeen.