Yllättävä löydös

Googlasin itseni. Sanotaan, ettei pidä googlata itseään, jos ei halua tietää, mitä itsestä sanotaan. Mutta kun olen tehnyt sen joskus ennenkin, eikä mitään kovin kamalaa löytynyt, niin ajattelin ajankulukseni taas kokeilla pitkästä aikaa.

Ensin nykyinen nimi, siis se oikea. Muutama hassu työperäinen osuma ja ne tavanomaiset linkit Facebookiin ja LinkedIniin. Ei todellakaan mitään mielenkiintoista. Enkä ole yllättynyt osumien vähäisyydestä.

Sitten entinen nimi. Nyt tuli jo huomattavasti enemmän osumia, kun löytyi entinen elämä. Aika paljon työperäisiä ja jopa jokin opiskeluaikoihin liittyvä. En tiedä, miten jälkimmäinen on mahdollista, sillä opiskeluaikoina ei ollut internetiä. Tai siis oli, jonkinlainen, mutta eihän sitä silloin juuri kukaan käyttänyt. Lisäksi löytyi pari kuvaa, joissa ilmiselvästi olen minä. Näyttää siltä, että minulla on kuin onkin joskus ollut elämää ja mitä ilmeisimmin monipuolisempaa elämää kuin nykyään.

Ja lopuksi jokeri, Rouva B. Löytyi tämä blogi. Se siitä.

Itse asiassa löytyi toinenkin blogi, K-18 -merkinnällä varustettu. Tuota noin... Mitä tästä löydöksestä nyt sanoisi? Siltä varalta, jos joku uteliaisuuttaan sattuu googlaamaan meikäläisen ja löytää kyseisen hengentuotoksen, haluan korostaa, että se en todellakaan ole minä. Tämä toinen Rouva B näyttää seikkailleen blogistanissa muutama vuosi sitten. Siis kauan ennen kuin teidän tuntemanne B - c'est moi - oli olemassa edes ajatuksen tasolla.

Eihän tähän kaimaan liittyvillä osumilla tietenkään ole mitään tekemistä minun kanssani, mutta rupesi silti vähän nikotuttamaan. Kuka käyttää minun nimeäni?! Ai niin, se toinen taisi olla ensin... Mutta joka tapauksessa oli se vähän hämmentävää, sillä sen toisen B:n ajatukset eivät kulje ihan samaa rataa kuin meikäläisen. Näin havaitsin, kun löydöstäni tarkastelin.

Kaikkea sitä tulee vastaan, kun pitkin nettiä kuljeskelee. Huoh...

Pelastaja

Ulko-ovi avattiin ja suljettiin jälleen sisääntulijan perässä. Hanna kuuli keittiöön, miten muovikassin sisältö kilahti, kun tulija laski sen lattialle. Kengät lensivät nurkkaan ja askeleet jatkoivat matkaansa. Muovikassi kilahti uudelleen, tällä kertaa olohuoneessa.

- Isä, isä! Mä olen lentokone! Surrurrur! Lennätä mua!
- Ei isä nyt jaksa, isä on väsynyt. Mene äitis luo.
- Isä, katso kun mä lennän!
- Mene nyt penska siitä muualle, ennen kuin multa palaa hihat!

Hanna huokaisi ja kutsui Lauria, joka tallusteli keittiöön pettyneen näköisenä. Hän silitti pojan hiuksia ja katsoi kelloa. Ruoka alkoi olla valmista, ja ruuan jälkeen olisikin jo pian Laurin nukkumaanmenoaika. Hanna laittoi lautaset ja juomalasit pöytään, otti veitset ja haarukat laatikosta, maitotölkin jääkaapista. Hän nosti Laurin valmiiksi istumaan omalle tuolilleen ja meni sitten olohuoneen ovelle. Juha istui sohvalla, jalat sohvapöydällä, kaukosäädin toisessa ja olutpullo toisessa kädessä.

- Ruoka on valmista, sanoi Hanna.
- Mä syön täällä. Matsi alkaa juuri nyt, murahti Juha Hannaan katsomatta. - Tuotko mulle lautasen tänne. Ja korkinavaajan. Minne helvettiin sä olet sen taas siivonnut?
- Tulisit nyt syömään meidän kanssa keittiöön, pyysi Hanna toivoen mielessään, että ensimmäinen olutpullo korkattaisiin vasta ruuan jälkeen.
- Taasko sä alat nalkuttaa? On se helvetti, kun heti alkaa naputus, kun mä pääsen kotiin.
- En mä nalkuta. Mä vain kysyin, jos sä söisit mun ja Laurin kanssa.
- Vittu mä en jaksa sua! Mä oon painanut töitä koko viikon ja sä et tiedä, millainen stressi mulla on nyt päällä. Mun on pakko saada relata, ja sä et yhtään auta asiaa.

Juhasta tuntui, että hänen päänsä halkeaisi pian, jos Hanna jatkaisi tuota jokaperjantaista valitusvirttä. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Pakko saada olutta ja äkkiä. Juha tunnusteli kädellään sohvatyynyjen väliä ja löysi korkinavaajan. Pullo sihahti, kun hän avasi sen ja heitti korkin pöydälle. Jo ensimmäinen kulaus pullosta tuntui rauhoittavan mutta ei vielä riittävästi. Hän joi lisää, kunnes pullo oli lähes tyhjä.

- Ei mulla ole edes nälkä, Juha sanoi vilkaisten Hannaa, joka seisoi edelleen ovella. - Syökää te Laurin kanssa kahdestaan.

Hanna kääntyi ja palasi keittiöön, jossa Lauri leikki haarukan kanssa kilistellen sillä lautasta. Hän otti perunoita kattilasta ja alkoi kuoria niitä itselleen ja lapselle.

Juha korkkasi uuden pullon ja nosti sen huulilleen. Mertaranta selosti peliä, ja Juha sääti äänen voimakkaammalle. Hän joi toisen pullollisen ja kolmannen ja neljännen. Keittiön äänet alkoivat vähitellen häipyä taustalle ja niiden sijaan Juha tunsi, kuinka hän alkoi kellua kuin pehmeässä pilvessä. Pilvi kuljetti hänet pois harmaasta arjesta ja stressistä kohti pelastusta, jossa ei ollut nalkuttavaa vaimoa ja kitisevää pikkulasta.

Hanna tuli katsomaan olohuoneen ovelle kylvetettyään Laurin ja pantuaan hänet nukkumaan. Juha makasi sohvalla kuorsaten, kaukosäädin edelleen toisessa kädessä. Pöydällä oli kokoelma tyhjiä pulloja. Hannan ei tarvinnut laskea niitä, silmämääräisesti arvioiden niitä oli riittävästi, jotta Juha ei tulisi häiritsemään häntä tai Lauria ennen aamua. Pelastava sammuminen. Hanna meni Laurin huoneeseen, jonne hän oli pedannut itselleen vuoteen patjalle Laurin sängyn viereen, ja lukitsi oven perässään. Varmuuden vuoksi.

Aktiivisunnuntai

Onneksi tänään paistoi aurinko, niin ei tarvinnut istua sisällä surffaamassa koko päivää. Totta kai sitäkin olen tehnyt. Mihin seepra raidoistaan pääsisi... Tänään olen kuitenkin ollut ahkera ja tehnyt vaikka mitä! *taputtaa itseään selkään*

Ensin tartuin härkää sarvista ja pesin ikkunat. Enhän minä sitä ollut suunnitellutkaan kuin vasta noin (ainakin) kuukauden ajan. Tylsää hommaa, mutta nyt se on tehty, ja ikkunoista näkee taas ulos. Kissojen tassun- ja nenänjälkiä oli siellä täällä, kun on ikkunoista seurattu ulkomaailman tapahtumia. Joskus ulkona on jotain niin jännää, että melkein mennään lasin läpi, mutta minä, vaivainen ihminen, en näe mitään, vaikka kuinka yrittäisin katsoa. 

Sitten siirryin takapihalle, istutin yhden puskan siirrettyäni ensin toisen kasvin puskan tieltä toiseen paikkaan. Kitkin ja kuopsuttelin. Siinä meni huomaamatta pari tuntia. 

Sitten siirryin sisätiloihin kokkaamaan. Tänään oli kevyen ruuan päivä, sillä en jaksanut alkaa vääntää mitään aikaavievää. Kun miehen mieltymyksiä ei tarvinnut huomioida, tarjolle ilmestyi salaattia ja paahdettua ruisleipää. Olen joskus napannut varhaiskaalisalaatin ohjeen jostakin blogista, ja se on niin hyvää, että melkein jäi kuva ottamatta syömisen kiireessä. 

Salaattiin tulee:

• yksi varhaiskaali
• purkillinen kermaviiliä
• n. 1 dl tuoretta tilliä hienonnettuna
• 1 rkl sinappia
• puolikkaan sitruunan mehu
• kovaksi keitetty kananmuna hienonnettuna

Varhaiskaali (vanha, tiivis kaalinpää ei käy) pilkotaan sopiviksi suikaleiksi. Kaikki muut ainekset sekoitetaan keskenään kastikkeeksi. Kaalisuikaleet ja kastike sekoitetaan yhteen. Helppoa ja nopeaa, ja sopii raikkaana hyvin vaikkapa grilliruuan lisäkkeeksi.

Kevyttä ateriaa tasapainottamaan tein vielä raparperipiirakan, josta piti oikein ottaa kuva todisteeksi, kun nykyään tulee leivottua mitään niin harvoin. Pidän leipomisesta, mutta jotenkin aika menee aina kaikkeen muuhun. Raparperit eivät edelleenkään ole omalta pihalta vaan kaupasta. Olen seurannut takapihan raparperin kasvua, ja kyllä siitä vielä tänä kesänä saadaan piirakka tai parikin vaikkei siitä kovin isoa pehkoa taida tulla. Istutin raparperin vasta viime vuonna, joten suurempi sato on toivottavasti odotettavissa tulevina kesinä. 

Katkolla

Kävin katkaisuttamassa tukkani. Ei se kovin pitkä ollut ennestäänkään, mutta lyhentämisen tarpeessa kesän kynnyksellä. Helteitä odotellessa... Sanoin miehelleni puhelimessa, että nyt on taas vähän lyhyempi tukka. Reaktio: Eiiii! No miksei muka olisi? En minä näitä kutreja pidennyttämään sinne kampaajalle mennyt. Eivätkä hiukset nytkään niin älyttömän lyhyet ole. Eivät täyttäisi edes sotilaallisia vaatimuksia - okei, naisten vaatimukset, mutta niitä ei lasketa. Runsas kymmenen vuotta sitten minulla oli oikeasti lyhyet hiukset, ensin käytännöllisyyssyistä ja sitten, koska tykästyin niihin ja ne olivat, no, käytännölliset.

Mikä siinä on, että joidenkin miesten mielestä naisella pitää olla pitkät hiukset? Onhan se tietenkin makuasia, mutta eikös minun oman makuni pitäisi ratkaista? Minun hiuksistanihan tässä on kyse. Suhteen alkuaikoina mies aneli minua kasvattamaan pitkät hiukset. En suostunut, koska a) ne ovat hankalat, b) hiukseni ovat sen laatuiset, että ne eivät näytä hyviltä pitkinä, c) pitkät hiukset eivät sovi minulle ja d) kaikesta edellämainitusta johtuen pitäisin niitä koko ajan tiukasti kiinni. Kun kitinä jatkui, annoin hiusten venähtää sen verran, että mies havaitsi esittämäni perustelut paikkansapitäviksi. Sittemmin olen "saanut" pitää lyhyet hiukseni, mutta onkohan se kitinä alkamassa taas? Toivottavasti ei.

Ajattelin kokeilla katkaista myös suklaansyöntiputken, joka on ollut päällä joulusta alkaen. Nyt olisi hyvä ajankohta, kun jäätelökausi on alkanut. Tulee liikaa makeaa, jos pitää syödä sekä suklaata että jäätelöä, ja jatkuvalla sokerinsyönnillä voi olla on hyvin todennäköisesti ei-toivottuja seurauksia. Siispä ostin kromitabletteja. Kromin pitäisi hillitä makeanhimoa, mutta katsotaan nyt, miten käy, kun minun kohdallani kyseessä on piintynyt tapa. Olen ollut suklaasyöppö aina, mutta viime kuukausina homma on mennyt lievästi sanottuna överiksi.

Joskus kaipaan aikaa armeijan jälkeen. Armeijassa ollessa kroppa tottui siihen, että liikutaan paljon ja syödään paljon, eikä vain ruokaa vaan myös - yllätys, yllätys - suklaata. Ilman säännöllistä suklaansyöntiä olisin varmasti kuihtunut olemattomiin sen vuoden aikana. Pari, kolme vuotta siviiliinpääsyn jälkeen sain edelleen syödä ihan mitä halusin ilman, että vaa'an lukemat muuttuivat. Sitten kroppa huomasi, etten enää kulutakaan niin paljon kuin ennen ja ryhtyi pikkuhiljaa varastoimaan ylimäärää.

Otin ensimmäisen kromitabletin ja heitin hetken päästä perään suklaajäätelöä. Ainakaan mitään välitöntä antabusreaktiota ei ollut havaittavissa. Ehkä kromia pitää syödä muutama päivä, ennen kuin himo laantuu. Toivottavasti laantuu, sillä en tiedä riittääkö mielenlujuuteni suklaasta irrottautumiseen muuten. 

Sormileikki

Kävin monta vuotta pianotunneilla kouluaikoina ja minulla on edelleen piano. Nykyään sitä kuitenkin tulee soitettua harmittavan vähän. On niin paljon kaikkea muuta tekemistä, ja toisaalta pitää ajatella myös sitä, että pianon kaltaisen akustisen soittimen ääni saattaa rivitalossa häiritä naapureita. Ja miestä, joka katselee telkkaria. Eihän se tietenkään mikään ehdoton este soittamiselle ole, mutta esimerkiksi kovin myöhään illalla ei pidä ehdoin tahdoin häiriköidä.

Aktiivisista pianistiajoista on parikymmentä vuotta, mutta muistan edelleen ulkoa aika monta kappaletta. Valitettavasti en soita enää yhtä hyvin kuin silloin joskus, sillä sormet kangistuvat, kun niitä ei käytä säännöllisesti. Soittaminen on sormileikkiä ja ulkomuistista soittaminen on sitä aivan erityisesti. Soittaessa muisti ei ole korvien välissä vaan sormenpäissä.

Sormet hakeutuvat vanhasta tottumuksesta oikeille koskettimille ilman, että kappaleen kulkua tarvitsee erityisemmin ajatella. Oikeastaan on jopa parempi, ettei ryhdy miettimään liian tarkasti, mitä on tulossa. Se sekoittaa sormien työskentelyn. Jotkut kappaleet, jotka olen aikoinani osannut erityisen hyvin, pystyn edelleen soittamaan silmät kiinni. Sormet tietävät, minne mennä. Nykyään ehkä hieman haparoiden joissakin kohdissa, jos aivan rehellisiä ollaan.

Entiselle tasolle pääseminen vaatisi pitkäjänteistä työskentelyä - sen jälkeen, kun piano olisi ensin viritetty ja kynnet leikattu lyhyiksi. Aluksi pitäisi kaivaa esille etydikirja - ei sitä vaikeinta kuitenkaan heti kättelyssä - ja alkaa taas totuttaa sormia leikkimään koskettimilla.

Suihkuverho

Päivän työlista... Katsotaanpa... Asunto F 101 ja pattereiden tarkistus. Asukkaat valittaneet, että on kylmä. No eihän se mukavaa ole, jos ei lämmitys toimi marraskuussa. Mennäänpä sitten sinne ensin. Mikäs talo se nyt olikaan näistä? Dee, Ee, Äffä, siinähän se, ja portaat ylös. Ei oikein ovikello kilahda kunnolla. Pitäisikö sitäkin katsoa? Jos sitten pois lähtiessä... Ei näy mitään liikettä. Eikun yleisavaimella sisään sitten vaan. No jopas on kenkäkokoelma siinä lattialla! Jaa, mutta tämä onkin soluasunto ja näyttäisi olevan naisväkeä asukkaat. On täällä tosiaan vähän viileän oloista. Siinähän onkin lämpömittari seinällä. Katsotaanpa... 17 astetta. No ei se kyllä ihan normia täytä. Kylmä on patteri, ei kierrä vesi lainkaan. Termostaatti kohdallaan, mutta mitenkäs tuo sulkuventtiili tuolla. No perhana, sehän on ihan jumissa. Kukas sen näin juntturaan on vääntänyt? Onko mahtanut koskaan olla aukikaan? Noin, nyt pitäisi patterin lämmetä. Katsotaanpas sitten huoneet. Ei ole ovi lukossa... Ai täällä nukutaan vielä? Huoltomies tässä vaan, terve. Juu, heräile ihan rauhassa. Katsotaanpas muut huoneet sillä aikaa, kun tyttö tuolla heräilee. Kopikopi! Ollaankos täällä kotona? Ja täällä onkin poika ja nukkuu vielä. Jaa, onkos tämä semmoinen sekasolu? Juu, huoltomies tässä vaan, patterit tulin tarkastamaan. Sinäkö täällä tyttöjen kanssa asustelet? Ai et? Jaa, että tyttöystävän asunto? No sillä lailla sitä on nuori mies päässyt oikein yökylään. Jaa, jaa... Semmoista se on nuoruus. Mutta koitas sinäkin heräillä, niin tulen hetken päästä takaisin. Ja kolmas huone, kopikopi! No täällä ei sentään ole ketään. Juu, ja sama vika patterissa, venttiili kiinni. No jo on tiukassa tämäkin, mutta aukeaahan se kun vääntää. Noin! Kylpyhuone sitten vielä. Herrajumala, älä nyt kilju noin kovaa! Saa vielä meikäläinen slaagin. Huoltomies tässä vaan, terve! Kun oli noista pattereista valitettu niin tulin nyt niitä säätämään. Täytyisi tänne kylpyhuoneeseenkin päästä hommiin, että oletkos pian valmis? Varo, varo tyttö nyt vähän sitä suihkuverhoa, ettet revi sitä alas. Ei ole tarkoitus, että sitä käytetään vaatteena. Se on kuule vuokranantajan omaisuutta. Jos revit, niin itse joudut hankkimaan uuden, kun minä tässä olen todistajana, että miten se oikein hajosi. Niin, niin... Aika vauhdilla sinä sinne verhon taakse kyllä hyppäsit. Ei näkynyt kuin vilahdus paljasta takapuolta. Vähän on kyllä läpinäkyvä tuo verhokin... Jos minä annan sinulle tästä pyyhkeen niin pääset pois sieltä suihkuverhon sisältä. Jaa että väärä pyyhe? No mikä näistä sitten on sinun? Sininen? Neiti on hyvä vaan, ei kestä kiittää. Minäpä tästä sitten katson tuota patteria, niin saat sinäkin suihkutella jatkossa vähän lämpimämmässä.

Nainen sanelee

Patteriston henkilökunnan liikuntapäivään oli kokoontunut lähinnä nuorempaa polvea. Päivän teemana oli itsepuolustus ja kontaktilajit, joihin löytyi omasta takaa osaavia kouluttajia. Vänrikki T oli nyrkkeilijä ja erityisen kiinnostunut myös Krav Magasta sekä painista. Hänen suuri haaveensa, jota hän ei millään tavalla salaillut, oli päästä jonain päivänä kokeilemaan lähitaistelutaitojaan käytännössä. Vänrikki S taas oli monipuolinen lähitaistelu- ja itsepuolustusekspertti, jota ei ollut poikamaisesta ja viimeisen päälle trimmatusta vartalostaan huolimatta mitään vaikeuksia tunnistaa naiseksi aina kunnossa olevan meikin ja nutturan ansiosta.

Päivä aloitettiin lämmittelyllä, salia päästä toiseen juosten paria palomiehenotteella kantaen niin, että kantaja ja kannettava vaihtuivat aina salin päähän tullessa. Sitten siirryttiin varsinaisiin teeman mukaisin  lajeihin, ja jossain vaiheessa päivää vuoronsa sai sotilaspaini.

Sotilaspaini muistuttaa enemmän sumopainia kuin kreikkalais-roomalaista tai vapaapainia. Säännöt ovat hyvin yksinkertaiset. Painijat kamppailevat maahan piirretyn ympyrän sisällä. Pisteitä voi saada kahdella tavalla: saamalla vastustajan astumaan ympyrän ulkopuolelle tai nostamalla hänet ilmaan. Otetta ei saa ottaa vyötärön alapuolelta, ja vastustajaa saa ainoastaan nostaa tai työntää, ei heittää.

Ylikersantti B - rouva ylikersantti - oli kokeillut sotilaspainia varusmiesaikanaan useampaan kertaan, mutta aina miespuolisen vastustajan kanssa, jolloin mies oli sanellut tahdin. Vaikka pariksi valikoitui yleensä saman pituinen taistelija, miehet olivat poikkeuksetta B:tä rotevampia, joten pisteiden ottaminen vastustajaa nostamalla tai työntämällä ei onnistunut. Ainoa mahdollisuus oli ollut yrittää nopeita väistöliikkeitä, jotka mahdollisesti harhauttivat vastustajan ulos ympyrästä.

Vänrikki S ja ylikersantti B olivat saman kokoiset ja porukan ainoat naiset, joten he valikoituivat luonnollisesti painimaan keskenään. Kaksi paria kerrallaan otteli kaksi minuuttia ja muut seurasivat. Ottelut olivat rennon tuntuisia, ja katselijatkin kommentoivat otteita leppoisasti jutellen. Sitten tuli naisparin vuoro.

Rouvat vänrikki ja ylikersantti ottivat aluksi tuntumaa toisiinsa, koska eivät olleet ennen otelleet toisiaan vastaan. Ylikersantti otteli ensimmäistä kertaa naista, fyysisesti melko tasavertaista vastustajaa vastaan, ja huomasi kerrankin pystyvänsä jopa tekemään jotakin tulematta heti nostetuksi ilmaan. Tämä sai hänet kokeilemaan pisteiden tekemistä tosissaan. Vänrikki huomasi ylikersantin aikomukset eikä kilpailuhenkisenä ihmisenä missään tapauksessa aikonut antaa periksi.

- Hei, tulkaas katsomaan! Naiset painii ihan oikeasti, huomasi joku miehistä.

Painikehän ympärille kerääntyi saman tien yleisöä, jota tämä ottelu kiinnosti paljon enemmän kuin muut. Naiset sen sijaan keskittyivät toistensa vääntämiseen, ja tässä ottelussa tahdin saneli nainen. Tai oikeastaan kaksikin.

Vastarinta

Kissojen rokotukset pitää uusia näin loppukeväällä, ja tämänvuotinen rokotuskäynti on nyt herran kiitos taisteltu läpi. Aikamoista taistelua se todellakin on. Minä yritän pitää hommaa hanskassa ja kissat muodostavat vastarintaryhmän, joka tappelee vastaan kynsin ja hampain. Kirjaimellisesti.

Vanhempi kissoista, naaras eli älykkäämpi, osaa lukea ajatuksiani. Sen olen huomannut jo vuosia sitten. Tulin töistä kotiin ja ainakin omasta mielestäni käyttäydyin täysin normaalisti, kuten minä tahansa päivänä. Vanharouva katsoi minua puoli sekuntia ja päätti, että nyt on aika mennä piiloon. Normaalisti se asettuu ovelle odottamaan ulospääsyä. Ja kun vanharouva tekee hälytyksen, niin nuoriherra seuraa perässä. Se hölmöläinen ei itse hoksaa mitään, mutta seuraa kyllä toisen esimerkkiä.

Onnistuin kuitenkin ajamaan yhden kissan makuuhuoneeseen ja toisen kylpyhuoneeseen. Kummassakaan paikassa ei ole kissanmentäviä koloja, joten ne on suhteellisen helppo pyydystää ja laittaa kuljetuskoreihin. Teoriassa ainakin. Otin kuljetuskorit esille ja pukeudun suojavarusteisiin. Ilman niitä kissan laittaminen koriin saattaa aiheuttaa pikaisen lääkärireissun, jolla puhdistetaan haavat ja tökätään jäykkäkouristuspiikki käsivarteen.

Aloitin operaation helpommasta tapauksesta eli miespuolisesta kissasta. Se panee vastaan periaatteesta, mutta kun pää on saatu korin ovesta sisään, loputkin kissasta menee sinne ilman lisäponnisteluja. Mutta tämän ei saa antaa hämätä. Vastarinta nousee siinä vaiheessa, kun eläinlääkärin vastaanotolla pitäisi tulla ulos korista. Silloin pannaan vastaan kaikilla neljällä tassulla, ja täytyy sanoa, että aika hyvin ne kissan tassut pitävät. Kuljetuskorin kääntäminen suuaukko alaspäin ei riitä, vaan koria pitää ravistaa, jolloin kissa hetken kuluttua tipahtaa ulos. Useimmiten, ei aina. Ei varmaan tarvisisi erikseen mainita, että tämän kissan saaminen takaisin kuljetuskoriin eläinlääkärin vastaanotolla ei tuota mitään ongelmia.

Mutta sitten se hankalampi tapaus, joka on vuosien varrella harjaantunut paitsi lukemaan ajatuksiani myös tekemään erittäin taitavia harhautusliikkeitä. Ensin pitää saada kissa kiinni. Tämä vaihe on lähes toivoton, jos kissaa ei heti kättelyssä saa ajettua sopivaan suljettuun tilaan, ja mitä pidempi aika siihen kuluu, sitä enemmän kissa luonnollisestikin alkaa panna vastaa. Jotkut väittävät, että kissa on helpompi saada kuljetuskorin ovesta sisään takapää edellä. En ole käytännössä havainnut, että sillä olisi mitään suurempaa merkitystä, kumpaa päätä yritetään sisään. Nelitassujarrutus toimii aina. Se on oikeastaan jopa merkillistä, miten noinkin pieni eläin voi tapella vastaan niin pontevasti. Äänitehosteet kuuluvat tietenkin asiaan. Kissa kiroilee niin, että sylki lentää.

Kuvittele tiikeri, joka on kutistettu nelikiloiseksi, mutta joka luulee edelleen olevansa täysikokoinen viidakon peto ja käyttäytyy sen mukaisesti. Siinä on meidän normaalioloissa suloisesti kehräävä ja huomiota kerjäävä vanharouva.

Itse rokotusoperaatio sujui suuremmitta vastarinnoitta, mutta katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varoittaa uutta eläinlääkäriä vanhallerouvalle ominaisesta tavasta iskeä hampaat kiinni ilman minkäänlaista varoitusta, jos ärsytyskynnys ylittyy. 

Puutarha

Marja-Leena katseli kahvilassa istuvia ihmisiä hieman jännittyneenä. Treffit oli sovittu tänne ja hän oli päättänyt saapua paikalle viisi minuuttia ennen määräaikaa, jottei missään nimessä olisi myöhässä. Toisaalta silloin ei myöskään tarvitsisi odotella kovin kauan. Kunhan se mies vain olisi ajallaan paikalla. Parhaassa tapauksessa hän voisi vielä harkita paikalle ilmestymistään, jos onnistuisi tunnistamaan miehen ennen kuin tämä kiinnittäisi huomionsa häneen.

Tuolla näytti istuvan mies, joka muistutti jossain määrin Marja-Leenan saamaa kuvaa. Hänen pulssinsa kohosi äkkiä, ja mieleen tuli ajatus juosta pakoon. Ei se mies mitenkään ikävältä näyttänyt, päin vastoin, mutta Marja-Leena sai äkillisen paniikin. Hän vetäytyi pylvään taakse piiloon ajattelemaan ja rauhoittumaan. Kyllä nyt oli kuitenkin otettava härkää sarvista. Marja-Leena käveli pöydän luo, jossa istui yksinään tummahiuksinen, silmälasipäinen mies.

- Anteeksi... Oletkohan sinä Seppo? kysyi Marja-Leena yrittäen hymyillä näyttämättä liian innokkaalta.
- Kyllä ja sinä olet sitten varmaankin Marja-Leena, vastasi mies luoden häneen nopean mutta arvioivan katseen.

Marja-Leenalle tuli äkkiä olo, että mies yritti riisua hänet katseellaan. No, riisukoon sitten, hän hymähti mielessään. Ainakin puin seksikkäät alusvaatteet tänään. Eikä mies oikeasti näe mitään muuta kuin sen, mikä on kaikkien näkyvillä.

Seppo vaikutti mukavalta ja sosiaaliselta, ja keskustelu lähti heti vauhtiin. Marja-Leena oli positiivisesti yllättynyt, sillä nettideittailua harrastava ystävätär oli varoittanut häntä siitä, että treffeillä saattaa kohdata jotakin aivan muuta kuin mitä deitti-ilmoituksessa oli annettu ymmärtää. Mutta tämä mies vaikutti olevan jotakuinkin sitä, mitä oli luvannutkin.

Keskustelu kääntyi kesäsuunnitelmiin, ja Marja-Leena kertoi odottavansa jo innolla puutarhanhoitoa. Hän mainitsi suunnitelmistaan perustaa tänä kesänä uusi kukkamaa, jossa olisi paljon värikkäitä ja eri aikaan kukkivia kukkia. Seppo vaikutti yhtäkkiä hyvin kiinnostuneelta hänen suunnitelmastaan.

- Puutarhanhoito on ehdottomasti yksi minun suosikkiharrastuksistani, Seppo sanoi.
- Niinkö? Marja-Leena yllättyi, sillä mies oli kertonut asuvansa kerrostalossa. - Onko sinulla kesämökki ja siellä puutarha? Tai siirtolapuutarhapalsta?
- Ei kumpaakaan, mies vastasi katsellen Marja-Leenaa, josta näytti kuin hän olisi iskenyt silmää.
- Ai... No voihan sitä pienen puutarhan laittaa parvekkeellekin, arveli Marja-Leena.
- Minulla on vain ranskalainen parveke talon varjopuolella, mies sanoi. - Mutta en anna sen häiritä. Kyllähän sinä tiedät, että puutarhaa voi hoitaa missä vain. Tuoksuva puutarha on minun erityinen suosikkini, siihen voin paneutua milloin tahansa.
- Niinkö...?

Marja-Leena mietti, mitä Seppo oikein mahtoi tarkoittaa. Mies ei tunnustanut omistavansa pienintäkään maatilkkua, ilmeisesti ei edes parvekelaatikkoa, mutta väitti silti harrastavansa puutarhanhoitoa. Ja mitä ihmettä oli tuo puhe tuoksuvasta puutarhasta? Ei mutta, tarkoittiko hän...? Marja-Leenan aivot alkoivat vähitellen raksuttaa. Hyvänen aika! Ei tässä tainnutkaan olla kyse varsinaisesta puutarhanhoidosta vaan jostakin aivan muusta. Marja-Leena tunsi, miten hänen poskiaan alkoi yhtäkkiä kuumottaa.

Sylttytehtaalta terveisiä

Taisin tänään saada selville työnantajan salaisuuden. Nyrkkipajan johtoporras nimittäin tykkää salaisuuksista, joita ei missään nimessä kerrota työntekijöille. Muutaman kerran tällaisista tarkkaan varjelluista asioista on jopa kuultu asiakkailta, kun heille tieto on annettu ennen kuin oman talon väelle.

En ymmärrä mikä siinä tiedon panttaamisessa on niin ihanaa. Saahan johtoporras siitä varmasti mukavan vallantunteen, mutta vaikuttaa siltä, että työntekijöihin ei luoteta. Kuitenkin pikkuvihjeitä jätetään sinne tänne, ja jos joku ne sattuu löytämään, asioiden yhteenvetäminen ei ole kovin vaikeaa. Se nyt pitää mainita, etten ole tietoisesti vakoillut tai pistänyt nokkaani asiaankuulumattomiin paikkoihin. Ainoastaan tutkinut itselleni annetut paperit ja yhdistänyt tiedot siihen, mitä olen käytännössä havainnut. Jos nyt menisin kysymään asiasta suoraan, se todennäköisesti kiellettäisiin suoralta kädeltä ihan vain periaatteen vuoksi.

Toinen asia, joka oikeasti ottaa päähän, on tiettyjen asioiden hoitamatta jättäminen, vaikka ne on luvattu laittaa kuntoon. Olin syksyllä pitkällä sairaslomalla, kun koneen ääressä istuminen jumitti lihakset ja aiheutti kroonisen päänsäryn. Oma ja fysioterapeutin arvio oli, että ongelmana oli vääränlainen istuma-asento, joka johtui huonosta tuolista. Työnantaja taas arveli syyn olevan motivaation puute ja asenneongelma. En nyt kiellä, etteikö minulla näitäkin vaivoja saattaisi olla, mutta ne eivät aiheuta fyysistä työkyvyttömyyttä.

Sairaslomalta töihin palatessani ilmoitin, että tarvitsen uuden tuolin, ja ryhdyin muutenkin puhumaan kaikille kuuntelemaan halukkaille ergonomiasta, joka nyrkkipajan konttorissa on suoraan sanottuna aivan p:stä. Sain tukea kollegalta, jolla on edellisestä elämästään ammatillista osaamista aihepiiristä, ja kollega sai lopulta luvan tehdä konttorissa ergonomisen kartoituksen. Lopputulos oli, että viidestätoista konttorirotasta kymmenen toivoi uutta työtuolia, koska nykyinen istuin ei ole hyvä. Muitakin toivomuksia kuulemma esitettiin. Työnantaja ryhtyi vallan höveliksi ja lupasi hankkia uusia kalusteita.

Edellä mainittu tapahtui helmikuussa. Ensimmäistäkään uutta tuolia ei ole vielä näkynyt, sen sijaan kysyttäessä löytyy hyviä tekosyitä, miksi asiaa ei ole hoidettu vielä. Viime viikolla, kun taas vaihteeksi tiedustelin tilanteesta, vastaus oli, että ehdotus tuolihankinnoista on juuri mennyt isopomon harkittavaksi. Nyrkkipajalla ei ole niin moniportaista organisaatiota, että "virkatien" monipolvisuus selittäisi kolmen kuukauden viiveen.

En istu enää samalla tuolilla kuin syksyllä, koska kävin evakuoimassa itselleni erilaisen tuolin ulkoistetun työntekijän jäämistöstä heti, kun ovi oli sulkeutunut hänen perässään. Ei tämäkään istuin täydellinen ole, mutta sentään sen verran entistä parempi, että olen enimmäkseen säästynyt päänsäryltä ja pystynyt tekemään työni. Sen sijaan toinen kollega on ollut koko kevään sairaslomalla huonon työskentelyasennon aiheuttamien ongelmien takia. Pari muuta valittaa jo ääneen istumisen aiheuttamia selkävaivojaan. Tämä(kään) ei ole saanut työnantajaa hoitamaan asioita kuntoon säällisessä ajassa.

Minun on oikeasti vaikea ymmärtää, miten nykypäivänä, kun ergonomiasta ja istumatyöläisen fyysisten ongelmien ennaltaehkäisystä on runsaasti tietoa saatavilla, on mahdollista, että työnantajaa ei yksinkertaisesti vain näytä kiinnostavan tippaakaan mahdollisten uusien sairaslomien ehkäisy.

Minulla varmasti on jo johtoportaan silmissä hankalan työntekijän maine, kun olen kehdannut sairaslomailla mokoman asian takia ja vieläpä säännöllisesti kysellä luvattujen parannusten perään. Puhumattakaan siitä, että olen agitoinut muitakin vaatimaan parannuksia olosuhteisiin.

Anteeksi...

...mutta saisinko huomionne, Rantakasvi ja Marjaana? Osallistun keväänetenemiskilpailuun tällä kuvalla tulppaanipenkistäni. Kuva on otettu tänään. Jos ei mitään yllättävää takapakkia tule, kukat alkanevat aueta tuota pikaa. Nämä tulppaanit ovat lämpimällä seinustalla ja toisella puolella taloa, varjossa, ollaan vielä aika kaukana tästä tilanteesta. 

Edelleen ihmettelen, mitä on tapahtunut krookuksille, joita on tässä samalla seinustalla. Niiden pitäisi kukkia ennen tulppaaneja, mutta tänä keväänä ei ole näkynyt vielä mitään. Kun suurennuslasin kanssa tutkin maata, sieltä löytyi kolme, noin puolen sentin mittaista versoa, jotka vaikuttivat krookuksilta. Niitä pitäisi olla paljon enemmän...

Raparperikin tunkee vähitellen ylös maasta, mutta koska sekin on siellä varjopuolella, piirakka-aineksia pitää odotella vielä jonkin aikaa.

Riski

Marja-Leena klikkasi itsensä deittipalvelun sivulle. Hän oli aina välillä käynyt katselemassa tarjontaa, mutta ei ollut vielä tohtinut mennä niin pitkälle, että olisi lähettänyt viestiä kenellekään tai peräti luonut omaa profiilia. Mutta nyt! Nyt hänellä oli viinilasi käden ulottuvilla siltä varalta, että tarvittaisiin rohkaisua. Jos aivan totta puhutaan, niin kyseessä oli jo kolmas lasillinen, ja Marja-Leena tunsi, miten veri oli alkanut kiertää ja ajatuskin otti ilmaa siipien alle.

Ensin piti luoda oma profiili. Alku meni sujuvasti, kun Marja-Leena vastasi helppoihin peruskysymyksiin. Nainen, 48 vuotta, 166 cm, normaalivartaloinen (no olen minä!), tummat hiukset, naimaton, ei lapsia, Varsinais-Suomi, opistoasteen koulutus, työssäkäyvä, harrastaa lukemista, teatterissa käyntiä, matkustelua (ei kai tästä tule liian kultturellia kuvaa?), jääkiekon katselua (vähän kevennystä...). Sitten tulivatkin ne hankalat kysymykset eli millaista miestä ollaan etsimässä. Niin, se mies pitää myös muistaa rastittaa, ettei tule vääränlaisia yhteydenottoja.

Marja-Leena otti kädet pois näppäimiltä ja kurotti ottamaan viinilasin. Hän maistoi lasista ja mietti, mitä kirjoittaisi toivomuksistaan miehen suhteen. Välillä tuntui siltä, että mies kuin mies kävisi, mutta tarkemmin ajatellen olihan sillä kuitenkin jonkin verran väliä, millainen se mies olisi. Ei hän nyt mitä tahansa huolisi. Vuosien varrella oli nähty jos jonkinlaista miesystävää, ja jos Marja-Leena jotain oli oppinut, niin sen, että jonkinlaiset reunaehdot oli hyvä asettaa. Pikaihastuksissa oli se vika, että niistä alkoi ennen pitkää paljastua kaikenlaista sellaista, joka ei sopinut omiin kuvioihin, vaikka ensivaikutelma oli vetäissyt jalat alta. Kyllä tiettyjen perusasioiden pitäisi olla kunnossa ja se oli parasta tehdä selväksi saman tien.

Siispä miehen piti olla 180 cm ja normaalivartaloinen, hiustenvärillä ei väliä, mutta hiukset sai kyllä mielellään olla. Tällaiset perusjutut oli helppo määritellä. Mutta lisää kriteerejä tarvittiin. Työssäkäyvä. Jonkinlainen koulutus, no laitetaan vaikka vähintään opistoaste. Naimaton, eronnut, leski - kai nämä kaikki vaihtoehdot kelpasivat. Tosin jokaisessa oli tietyt epäilyttävät puolensa, mutta kaipa niitä sitten piti karsia muilla perusteilla, kun sinne asti päästiin. Lapseton, ehdottomasti. Miksikään äitipuoleksi ei ollut tarkoitus ryhtyä. Tai mummopuoleksi, vielä pahempaa. Ja muutenkin oli parempi, ettei tarvinnut kilpailla huomiosta miehen jälkeläisten kanssa. Ne saattoivat olla aika pirullista porukkaa, sen oli Marja-Leena huomannut.

Mutta sitten tähän sai vielä kirjoittaa vapaamuotoisesti jotakin. Marja-Leena pysähtyi miettimään, mikä miehessä oli tärkeää ja häneen vetoavaa. Sellaista, joka vielä puuttui hänen tähän asti kirjaamistaan toivomuksista. Hän otti taas kulauksen viinilasista, antoi viini maun täyttää suunsa ja harkitsi.

Riski mies, joka näyttää mieheltä ja käyttäytyy kuin mies. Siinä se oli tiivistettynä.

Ihme

Saako ihmeit tilat jostai, jos semmosil olis tarvet? Joskus, tai no, viime aikoin aika usseinki o ollu semmone olo, et jottai asioit tarttis saar kuntoo, mut sit ko sitä sit miättii, et millai ne sais kuntoo, ni tuntuu silt, et tarvittas ihme. Tai mikä ettei vaik usseempiki. Meinaa vaa, et tulis sit kaikki asiat kerral kuntoo, eikä sillai tipottai, et yks o hyvi ja kaikki muut o huanosti.

Emmää kyl itte ol mikkää ihmeiretekijä. Ko mää nimittäi ymmärrä se ihmee sillai, et jottai tapahtuu vähä niinko sattumalt. Tai emmää tiär, onk se sattuma oikee ilmaus, mut kumminki sillai, et se ihme ei ny varsinaisesti ol minkää iso tyäuraka tulos. Jos paljo töit tekemäl saaraa jottai aikaseks, ni se on kyl sit iha se tyä ansioo eikä mikkää ihme. Mää ole itte koittanu muuttaa asioit iha sillai itte tekemäl, enkä ol istunu ja orottanu ihmet (no kyl mää joskus sitäki ole koittanut, jos iha rehellissii ollaa), mukko ei sekkää oikei tunnu toimiva.

Emmää sit tiär, et tarttisko mu ruvet kyselemmää ohjeit joltai semmoselt, ko ihmeist jottai tiätää. Mut mist semmose ihmise sit löytäs? Sen mää kyl tiärä, et esimerkiks katoliset pyhimykset tiätää, millai ihmeit tehrää. Pyhimykseks ei eres pääs, jos ei ossaa sitä hommaa. Niis o vaa se huano puali, et ne pakkaa kaikki olemaa kualleit, et o vähä vaikee kyssyy niilt mittää, ko emmää ossaa kualleitte kans jutel. Tiätenki vois esittää toivomukse, et jos joku haluis tehr pari ihmet vähä niinko tilauksest, mut mää vähä eppäile, mahtasko sekkää onnistuu. Minust nimittäi tuntuu, et siin tapaukses minu itteni tarttis uskoo siihe ihmeesee, mut mää ole kyl vähä skeptine.

Aukio

Nainen istui metrossa opaskirjaa lukien ja seurasi samalla matkan etenemistä asemalta toiselle. Joka puolella ympärillä oli mustatukkaisia ihmisiä, joista toiset vilkuilivat häntä, eurooppalaista, uteliaasti. Olihan täällä turisteihin totuttu, mutta tähän miljoonakaupunkiin muutama kymmenenkin tuhatta turistia hukkui kuin pisara mereen.

Metrojuna alkoi taas hidastaa aseman lähestyessä. Nainen yritti kuunnella kuulutusta ja erottikin aseman nimen, Tiananmen. Nyt oli aika jäädä pois. Hän tunki itsensä ihmisjoukon mukana ulos vaunusta ja ylös portaita kohti maanpintaa. Ulos päästyään nainen katsoi karttaa ja vertasi sitä ympärillä olevaan katunäkymään, arvioi ilmansuunnat auringon perusteella ja lähti suunnistamaan kohti aukiota.

Viiden minuutin kävelyn jälkeen häneen eteensä aukeni Tiananmenin aukio, Taivaallisen rauhan aukio. Se oli suuri, riittävän suuri valtiollisiin paraateihin, joissa suurvalta esitteli voimaansa. Nainen käveli aukion keskelle tunnustellakseen sen mittasuhteita. Hän katseli amerikkalaista turistiryhmää farkkuineen, valkoisine lenkkareineen ja kameroineen, joka valui aukion poikki toistellen "oh my God". Vaikka turisteja oli paljon, kiinalaisia oli aukiolla silti enemmän. Aukion yllä näkyi leijoja, joiden lennättäjät seisoivat naru käsissään keskittyneenä pitämään ne ilmassa.

Nainen katsoi Kielletyn kaupungin suuntaan. Siinä se nyt oli. Muuri ja Taivaallisen rauhan portti ja Maon kuva, jotka hän oli nähnyt niin monta kertaa lehtien kuvissa ja televisiossa. Kielletty kaupunki sai kuitenkin odottaa vielä, sillä hänellä oli ensin muita suunnitelmia. Hän kääntyi ja alkoi kävellä kohti aukion vastakkaista laitaa ja Maon mausoleumia.

Lähestyessään mausoleumia nainen näki ihmispaljouden, joka liikkui jonoissa kohti sisäänkäyntiä. Hän katseli ympärilleen ja huomasi aukion sivulla rakennuksen, jonka täytyi olla opaskirjan mainitsema tavarasäilytys. Mausoleumiin ei saanut viedä laukkuja. Nainen kaivoi repustaan rahapussin ja kameran ja tunki ne taskuihinsa. Kameratkin olivat kiellettyjä, mutta hän ei halunnut jättää omaansa reppuun vaan toivoi, ettei ihmisiä sentään tarkastettaisi kiellettyjen esineiden varalta. Hän ojensi reppunsa luukusta sisään ja sai kuitin. Seuraavana jonossa oleva työnsi jo häntä sivuun.

Nainen käveli kohti mausoleumin sivulla olevia jonomuodostelmia katsellen paikkaa, johon hän voisi asettua. Muita turisteja ei näkynyt missään ja kiinalaiset näyttivät asettuvan jonkin jonon hännille tai pujahtavan jonottavien ihmisten väliin. Nainen valitsi oman jononsa ja alkoi kävellä sen mukana eteenpäin. Jono liikkui melko nopeasti ja saavutti tuota pikaa mausoleumin edustan ja ylös johtavat portaat, joilla oli kaupustelijoita myymässä kirjasia. "Mao manual", huusi yksi kaupustelijoista ulkomaalaisen huomatessaan ja ojensi häntä kohti Maon kuvalla varustettua esitettä. Nainen kohotti kätensä torjuvasti.

Jono eteni kohti ovea ja vartijat paimensivat ihmisiä pysymään liikkeessä. Mausoleumin eteishuoneessa oli suuri Maon patsas, jonka eteen muutamat kiinalaiset juoksivat viemään kukkia ja kumartamaan kämmenet yhteen painettuina, ennen kuin palasivat nopeasti jonoon. Aivan samanlaista käytöstä nainen oli nähnyt buddhalaistemppelissä. Jono liikkui tiukkailmeisten vartijoiden ohjaamana sisempään huoneeseen, jossa puhemies Maon balsamoitu ruumis makasi lasikaapissa. Sen kasvot olivat kelmeät ja näyttivät naisen mielestä muoviselta. Ihmisten virta kulki katkeamattomana lasikaapin ohi.

Muutaman sekunnin kuluttua nainen oli taas ulkona, mausoleumin takapuolella. Hän nouti reppunsa tavarasäilytyksestä ja tarkasti sisällön. Kaikki oli tallella. Nainen katsoi kelloaan. Kaksikymmentä minuuttia. Tämä nähtävyys oli katsottu nopeasti. Hän heitti repun selkäänsä, suuntasi uudelleen aukiolle ja käveli rauhallisesti sen yli kohti Kiellettyä kaupunkia.

Lovea ja musiikkia

Peppone jakoi rakkautta ja pieni palanen siitä päätyi myös minulle. Kiitos! Jos joku ei vielä tunne Hänen Pyhyyttään, apotti Pepponea, kehotan viipymättä klikkaamaan itsensä Luostarin portille ja astumaan rohkeasti sisään.


I love your blog – tunnustuksen säännöt:

• Kopioi post it-lappu blogiisi.
• Kiitä linkin kera bloggaajaa joka tunnustuksen myönsi.
• Anna tunnustus viidelle suosikkibloggaajallesi ja kerro heille siitä kommentilla.
• Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta vaikka se onkin kerrottu post it-lapulla ja toivo että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Lukulistani ei ole edelleenkään kovin pitkä, joten annan lovea tällä kertaa eteenpäin vain kahdelle bloggaajalle. Marjaana ja Rantakasvi, olkaa hyvät!


Lovesta päästäänkin sitten sopivasti love metalin kautta eiliseen päivän sanaan musiikki.

Kuvittele mielessäsi seuraava:

On helmikuu ja olet Lapissa, kello on viisi aamulla ja on pimeää. Istut maastokuorma-auton hytissä yhdessä kuljettajan ja parin muun ihmisen kanssa. Kuljettaja ajaa kovaa vauhtia kapeaa tietä, jonka molemmin puolin on korkeat lumivallit. Auton valot pyyhkivät tietä, mutta valokeilan ulkopuolella näkyy vain lunta ja pimeyttä. Kuljettaja on laittanut CD:n soittimeen. Kukaan ei puhu mitään, kuuluu vain täysillä oleva musiikki.

Tämä

Rintaneula

Päivän sana on rintaneula, ja ryhdyin miettimään, mitä rintaneuloja mahdollisesti olen joskus käyttänyt. Sellaisia kyllä löytyy laatikoista joitakin, mutta eipä niitä oikeastaan ole koskaan tullut käytettyä kuin aivan satunnaisesti. Rintakoru on jotenkin hankala. Se vaatii sopivan vaatteen ja sellaisia vaatteita minulla ei juurikaan taida olla.

Sitten keksin kaivaa esille aarrearkun, jossa ei ole koruja vaan muunlaisia muistoja. Esitelläänpä niistä nämä rinnassa pidettävät, joita todellakin olen käyttänyt aikanaan. Silloin, kun oli niihin sopiva asukin.

Armeijaa edeltävässä elämässäni en ollut koskaan harrastanut vapaaehtoisesti minkäänlaista urheilua. Jotain lievästi liikunnallisia harrastuksia minulla kyllä oli ollut, mutta varsinaisen motivaation liikkumiseen sain vasta, kun oli selkeä tavoite: pitää pysyä mukana miesten vauhdissa. Juoksin koko palvelukseenastumista edeltävän vuoden niin säännöllisesti ja tunnollisesti, että tuloksia syntyi. Palvelusajan ensimmäisessä Cooperin testissä tuli siihenastisen elämäni paras tulos, jonkin verran päälle 2400 m, joka entiselle liikunnan vieroksujalle oli suorastaan loistava. Sillä tuloksella sai hopeisen juoksumerkin lomapuvun rintapieleen laitettavaksi.

Peruskoulutuskaudella harjoitellaan sotilaan perustaitoja kuten aseen käsittelyä ja ampumista. Ensin on kuivaharjoittelua ilman ammuksia ja kun tietyt rutiinit on opittu, siirrytään ampumaradalle ampumaan tauluihin. Ampumataitoa testataan palveluksen aikana muutaman kerran, ja ampumataitotestin tuloksen perusteella voi saada vaikkapa tällaisen hopeisen ampumamerkin. Ampumaradalla suoritettavissa kouluammunnoissa en ollut aivan parhaimmillani. Olin keskinkertainen, en huono enkä hyvä. Sen sijaan taisteluammunnoissa, joissa ammutaan maastossa eri etäisyyksillä esiin ponnahtaviin maalilaitteisiin, pääsin sitten loistamaan.

Peruskoulutuskauden eli alokasajan jälkeen varusmiehet saavat omaan aselajiinsa erikoistuvaa koulutusta. Johtajakoulutukseen valitut aloittavat aliupseerikurssin, jossa opiskellaan sekä johtamista ja kouluttamista että omaa erikoisalaa. Aliupseerikurssi kestää vajaat neljä kuukautta ja sisältää sekä koulun penkillä istumista ja teorian opiskelua että käytännön harjoituksia maastossa. Myös kokeita pidetään - niitäkin sekä teoreettisia että käytännöllisiä, ja johtamistaidot ovat jatkuvassa syynissä. Kurssin lopuksi aliupseerioppilaat ylennetään alikersanteiksi. Aliupseerikurssin risti on merkki kurssin hyväksytystä suorittamisesta.

Tippaleipä

Minulla on jo pidemmän ajan ollut jotenkin rauhaton olo. Asiat eivät suju, niin kuin niiden toivoisi sujuvan, ja keinot tilanteen parantamiseen tuntuvat olevan vähissä. Ainakin toimivat keinot, koska sillä, mitä itse teen, ei tunnu olevan vaikutusta. Erilaiset asiat ottavat päähän oikein kunnolla.

Jossain vaiheessa maanantaita alkoi vitutus. Maanantai sinänsä on aivan normaali ajankohta sellaiselle olotilalle, kun viikonlopun jälkeen pitää taas vääntäytyä töihin tekemään jotakin täysin turhaa, josta itselle jää käteen vain nimellinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Huippunsa v-käyrä saavutti tiistai-aamuna matkalla töihin. Teki mieli huutaa ääneen.

Mikä sitten vituttaa? Pahimpina hetkinä aivan kaikki. Työ on tietenkin yksi iso tekijä, koska kuulun siihen kastiin, jolle työ antaa sisältöä elämään. Tai ainakin sen toivoisi antavan. Aivot näivettyvät, kun niitä ei saa käyttää riittävästi. Näistä asioista olen tainnut avautua ennenkin. (Besserwissereille tiedoksi, että etsin uutta työtä, mutta nykyistä paremman löytäminen näiltä hoodeilta ei ole yksinkertaista.) Aika pitkälti nykytilanne on omien valintojeni tulosta, mutta en minä silloin joskus asioita pähkäillessäni aivan tällaista lopputulosta kyennyt näkemään. Totuuden nimessä on sanottava, että monet asiat ovat nytkin ihan hyvin, mutta niitä pielessä olevia on hiukan liikaa.

Joku kommentoi jossain äskettäin, että vitutus ja masennus eivät ole sama asia. Siitä olen samaa mieltä. En minä masentunut ole, sitä en epäile. V-käyrä on aivan liian korkealla, jotta voisin olla masentunut. Piti kuitenkin testata asia, kun siihen sattumalta tarjottiin mahdollisuutta. Eilen vietin puolituntisen mindfulness-mittarin parissa ja sitten sähköpostiin pamahti pika-arvio masentuneisuudesta ja onnellisuudesta. Masennuspisteet nollassa ja onnellisuuspisteet selvästi alle keskiarvon. Mikä oli todistettava.

Väittävät, että naisella on tippaleipäaivot. Ehkä asia sitten on niin minunkin kohdallani, koska negatiiviset ajatukset eivät näytä löytävän ulko-ovea vaan kiertävät loputtomiin aivojen sisällä. Saako tippaleivän vaihdettua putkiaivoihin? Ja helpottaisiko se asiaa? Mutta oikeasti alkaa olla sellainen olo, että ajattelutavan vaihtaminen ei auta, vaan tarvitaan jotain konkreettisempaa.

PS. Tekemäni mindfulness-kysymyspatteri on validointivaiheessa eli sen toimivuutta testataan parhaillaan, ja 18 vuotta täyttäneille testihenkilöille olisi tarvetta. Testikysymyksiin vastataan rasti ruutuun -menetelmällä ja sähköpostiosoitteen antamalla saa omat pisteensä ja tulkintaohjeen saman tien (eli automaatti laskee pisteet). Jos asia kiinnostaa sinua ja haluat kokeilla, lähetä minulle sähköpostia (osoite vasemmassa sivupalkissa), niin saat linkin testisivulle. Ilmeisesti tarvetta olisi tällä hetkellä erityisesti miespuolisista vastaajista, naisia kuitenkaan poissulkematta. En kuulu validointia tekevään tutkimusryhmään enkä siten saa tietoa vastanneista, ja vastaajia käsitellään muutenkin anonyymeinä.