Saviruukku

Tule tänne, lapseni. Sinun on aika opetella ruukuntekoa. Se on tärkeä taito. Minä teen suuren ruukun ja sinä saat tehdä pienen, joka sopii sinun käsiisi.

Ensin sinun pitää oppia tuntemaan paikat, joista voit ottaa kosteaa, sileää savea. Tunnustele tätä käsilläsi, niin huomaat miten se eroaa mullasta tai hiekasta. Näet, kuinka se pysyy koossa, kun pyörittelet sitä kämmeniesi välissä. Ota kaavinkivi ja kerää savea tämän vuodan päälle, jolla voimme kuljettaa sen työskentelypaikalle.

Tässä on kalliossa matala malja. Kaada savi siihen ja vaivaa sitä käsilläsi ja jaloillasi pehmeämmäksi. Savi on yksinään liian hienoa, siihen pitää sekoittaa hiekkaa, jotta ruukku pysyy koossa eikä hajoa. Älä ota liikaa hiekkaa, jotta savesta ei tule kuivaa ja kovaa. Sinun pitää oppia tuntemaan käsilläsi, milloin savi on sopivaa.

Muovaa ensin ruukun pohja. Ota kappale savea ja pyörittele se palloksi ja muovaa siitä sormillasi pieni kuppi. Ota lisää savea ja pyörittele sitä käsiesi välissä, kunnes siitä tulee kuin käärme, pitkä ja taipuisa. Aseta käärme kiertämään kupin reunaa, ympäri monta kertaa, niin että reuna kohoaa ylemmäs. Painele käärme tiiviisti paikalleen ja kasta kätesi veteen ja silota ruukun pinta tasaiseksi. Varo rikkomasta ruukkua. Laita toinen käsi sisäpuolelle ja toinen ulkopuolelle, niin tunnet, kuinka vahva ruukun kylki on. Kasvata ruukkua korkeammaksi ja kun se on tarpeeksi suuri, anna reunan kääntyä sisäänpäin, jotta suuaukko on pienempi kuin koko ruukun mitta.

Ota tämä työkalu, joka muistuttaa kättä sormineen, ja painele sillä kuvioita ruukun pintaan. Muista samalla pyytää henkiä suojelemaan ruukkua, jotta se ei säry ja valuta sisältöään maahan. Tämä on tärkeää eikä sitä saa unohtaa.

Kun ruukku on valmiiksi muovattu, sen on aika kuivua. Älä jätä ruukkua aurinkoon, vaikka ajattelet, että aurinko kuivattaa sen nopeasti. Auringon ei pidä nähdä kosteita saviruukkuja, sillä aurinko vihaa niitä ja rikkoo ne. Vie ruukku varjoon, jossa se saa kuivua hitaasti. Kun on kulunut kolme yötä, voit koskettaa ruukkua ja tunnet, onko se vielä kostea. Ehkä sinun pitää odottaa kauemmin, nukkua montakin yötä, ennen kuin savi tuntuu kuivalta käteesi.

Sytytä sitten suuri nuotio ja aseta ruukku sen keskelle. Anna tulen kovettaa savi, sillä vasta sitten vesi pysyy saviruukussa eikä valu pois.

Ylpeys ja ennakkoluulo

...tai ainakin se jälkimmäinen.

Kuuntelin pohdintaa tulevista sukujuhlista. Kuka oli sanonut mitäkin erinäisistä asioista ja eräästä asiasta aivan erityisesti. Joku oli huolestunut siitä, keitä kaikkia siellä vieraiden joukossa mahdollisesti on. Ja pitäisikö, tai paremminkin miten kehtaisi, vihjata jollekin, ettei tämä ehkä ole tervetullut.

Sukulaisnaisen mies on ollut muutaman vuoden poissa kuvioista, lukkojen takana. En nyt suoraan sanottuna edes muista, mikä tällä kertaa tarkkaan ottaen oli syynä. Johonkuhun oli nyt iskenyt pelko, että mitä jos tämä mies ilmestyy paikalle vaimonsa mukana. Pariskunta on ollut yhdessä vuosikausia, mutta juuri kukaan ei ole miestä tavannut. Miksiköhän se mies nyt ilmestyisi paikalle, kun ei ole ennenkään näyttäytynyt? Ja jos tulisi, niin mitäköhän se sitten tekisi? Alkaisi potkia muita vieraita? Pistäisi pöytähopeat taskuunsa? Vai olisiko se vain epämukavaa?

En väitä, etteikö minulla itselläni koskaan olisi mitään ennakkoluuloja, mutta joskus tuntuu siltä, että asioita kauhistellaan jopa enemmän kuin on tarpeen. Tästä yhdestä ihmisestä, jota kukaan ei ole tavannut, mutta josta on kuultu sitäkin enemmän ja lähinnä tietynlaisista asioista, kaikilla on Mielipide. Negatiivinen sellainen. Mutta sitten on toinen puoli, joka ei näytä kiinnostavan ketään. Pariskunta on ollut yhdessä pitkään ja heillä on liuta lapsia. Vaimo on järki-ihminen, ei mikään blondi hepsankeikka. Tämä huomioonottaen on kai mahdollista, että miehessä on jotain hyviäkin puolia.

Paljon melua tyhjästä? En minä tiedä. Kunhan tuli mietittyä tätäkin asiaa.

Luovuus

Luavuus (suom. luovuus) o semmone asia, et ihmisel joko on sitä tai sit ei ol. Mää e usko, et luavuut pystyy opettelemaa. Voi sitä tiätenki koittaa opetel, mut mää luule, et se o sit kumminki vähä semmost väkisi luamist. Toisil luavuut o enemmä ja toisil vähemmä, ja aika monel se keskittyy johonki tiättyy asiaa. Minust tuntuu, ettei semmossii ihmisii välttämät ol kovi paljoo, joil ei ol yhtää luavuut. Ei niit ainakaa kovi paljo ol tullu vastaa. Mut sit ne, joil sitä ei ol tippaakaa, voi kyl ol aika tylsii ihmisii.

Mut onko luavuus sit sama asia ko lahjakkuus? Mää sanosi, et ei iha. Mut on niil kyl joku yhteys. Ajatelkaa ny vaik semmost ihmist, joka tykkää piirtämisest ja piirtää jatkuvasti jottai. Onk se luava? Kyl kai se sit o. Mut mitä jos se piirustukset o semmossii, ettei niist ossaa kukkaa sannoo, mitä ne esittää, vaik se ihmine itte sanos, et mää piirsi ny tähä paperil meen talo. Joku ko kattoo sitä piirustust, ni näkkee siin vaa jonku punase läiskä, ja meinaa, et ei toi kyl ossaa yhtää piirtää. Joku toine sannoo, et se o apsraktii ekspressionismii - eli tairet.

Tääl plokistanis o paljo luavii ihmisii. Kaikki, jokka kirjottaa plokii, o luavii. Vappaa kirjottamine vaatii luavuut. Ei siit muute mittää tulis. Määki ole luava ko mää kirjota jottai. Sama se, keksink mää juttui omast päästäni vai kirjotank mää vaik jostai semmosest torellisest asias, joka pyärii mu miälessäni sil hetkel. Luavuut o se, et ossaa ittenäisesti pistää sanoi peräkkäi sillai, et siin o joku tolkku, ja niist sanoist syntyy tarina.

Mut jos mu tarttis ruvet piirtämää jottai, ni emmää sit ennää oliskaa nii luava. Kyl mää ny jollai lail ossaa piirtää, mut se ei ol se tapa, jol mää luantevasti ilmase itteeni. Ei mu päähäni ilmesty mittää kuvvaa, jonka mää sit piirtäsi paperil. Mää voi kyl piirustel vaik keometrisii kuvioit, jos mu tarttee täyttää paperi, mut ei se kyl minu miälestäni kauhee luavaa toimintaa ol.

Rämpimällä eteenpäin

Viime yönä uneksin jostain mukavasta. Sitten heräsin ääneen, joka kuului sängyn vierestä. Kissa oksensi. Piti nousta ylös ja siivota oksennukset pois. Jatkoin uneksimista. Parin tunnin kuluttua heräsin taas. Samaan ääneen. Taas rätti käteen ja siivoamaan. Töistä tullessa kiersin talon ja tarkistin tilanteen. Lisää oksennusta. Kylppärin lattialla ja olohuoneen matolla. Jälkimmäinen on vakiopaikka, josta nyt ainakin kissanoksennusta löytyy, jos sitä jostain on löytyäkseen. Lisää siivousta.

Iltapäivän lopussa lääkäri lähetti tekstarin: Labratuloksesi oli epänormaali. Tervetuloa takaisin puolen vuoden kuluttua. Tipahdin äkillisesti pohjamutiin viestiä tavaillessani. En odottanut tätä, ja tällaisessakin tapauksessa olisin odottanut kahta lausetta pidempää tiedonantoa ja kehotusta ottaa yhteyttä, jos on kysyttävää. Voihan yhteyttä ottaa ilman erillistä kehotustakin, mutta silti ihmettelen lyhytsanaisuutta.

Paniikinhallintaohjelma on käynnissä. Vettä menee edelleen saappaanvarresta sisään, mutta tyhjennetään saappaat sitten, kun päästään kuivalle maalle. Kissaa voisi muuten rapsutella, mutta nyt sieltä saattaa saada oksennukset syliinsä. En taida jaksaa ottaa sitä riskiä tänään.

Alitajunta elää omaa elämäänsä

Viime yönä nähtyä:

Sotaan ollaan lähdössä, taistelu alkaa ihan pian, ja minä arvon, ottaisinko tetsarin vai selkärepun. Vai molemmat - se tosin ei tunnu hyvältä ajatukselta, kun kannettavaa tulee liikaa. Taistelutilanteessa kuuluisi olla tetsari, mutta kun niitä tarpeellisia varusteita on repussakin. Ja muilla näyttää olevan mitä kenelläkin. Äh, en minä osaa päättää...
- - - 
Pitää päästä vessaan. Puucee on epäkunnossa! Toiseen on pitkä jono. Huomaan, että olen laskenut rynnäkkökiväärini jonnekin. Minne? Tuossa se taitaa olla. Nostan aseen ja tarkistan sen numeron. Väärä numero. Ai niin, eihän minulla tietenkään kertausharjoituksessa ole samannumeroista asetta kuin varusmiehenä.
- - -
Tylsät bileet, lähden kotiin. Tarvon lumessa kohti bussipysäkkiä. Työkaveri saavuttaa minut ja ehdottaa, että otetaan taksi. Hän soittaa, ja sitten aletaan odottaa. Yhtäkkiä huomaan, että työkaveri lähentelee minua. WTF? Ei kiinnosta! Tyyppi loukkaantuu. Taksi ei tule ikinä.

Koko tarina nivoutui jollakin kierolla tavalla yhteen, mutten muista enempää.

Intistä on yli kymmenen vuotta aikaa, mutta jostakin syystä aihepiiri on pyörinyt mielessä viime aikoina tavallista enemmän. En minä ole ajatellut asiaa aktiivisesti vuosiin. Useimmat niistä ihmisistä, joiden kanssa olen nykyään tekemisissä, eivät edes tiedä, että olen käynyt armeijan. Mutta nyt aivot ovat näköjään päättäneet alkaa prosessoida asiaa ihan omia aikojaan. Muutama uni, jotka kuitenkin ovat erilaisia kuin ne armeijaunet, joita näin heti intin jälkeen. Ihan valveilla ollessa minulla on olo, että sen ajan muistoja pitäisi nyt kirjoittaa muistiin. Pidin kyllä päiväkirjaakin silloin, mutta sen tyyppiset asiat, jotka nyt palaavat mieleen, eivät taida löytyä päiväkirjasta. Voi olla, että joudutte kärsimään inttijutuista täällä blogissa. Pahoittelen jo etukäteen, jos joku kokee saavansa yliannoksen.

Ja sitten se unen loppuosa. Työkaveri on todellinen henkilö, joka ei lähentele, ei edes flirttaile. Ja jos minun pitäisi miespuolisista työkavereistani joku valita lähentelemään itseäni, tämä henkilö ei olisi listan kärjessä. Itse asiassa töissä ei ole ketään, jota voisin kuvitella katselevani sillä silmällä, jos olisin sinkku. Siinä mielessä aika tylsää porukkaa. Mutta mistäs tämä uni sitten tuli häiritsemään nukkumistani?

Sitten palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Ajattelin olla käymättä ruokakaupassa ja kokata siitä, mitä kaapeista sattuu löytymään. Kirjastossa pitää käydä palauttamassa muutama kirja, joista tuli jo eilen karhu, ja lainata jokunen uusi tilalle. Projektin pitää edetä. Marjaana antoi minulle luvan lorvailla, mutta taidan kyetä käyttämään sen vain puoliksi tänä viikonloppuna.

Kirjasuositus

Murrosikäisenä luin jatkuvasti, koko ajan, paljon ja kaikkea, mitä käsiini sain. Kun kirjaston nuortenkirjat oli luettu läpi, siirryin maailmankirjallisuuden klassikoihin. Muistan, miten joskus arviolta 13-vuotiaana makasin sohvalla lukemassa Dickensiä - kirja oli Kaksi kaupunkia - ja äiti alkoi ihmetellä ääneen, että miten ihmeessä olen päätynyt tuon ikäisenä lukemaan tuollaista kirjaa. En muista, mitä vastasin, enkä muista, miksi olin tarttunut juuri Dickensiin. Kirjastosta sekin oli.

Yläasteen äidinkielen tunneilla käsiteltiin kirjallisuuden historiaa, ja minähän tietenkin innokkaana lukijana suhtauduin esille otettuihin teoksiin kirjasuosituksina, ja kannoin kirjastosta kotiin Canthin kootut, Decameronen ja kaikenlaista siltä väliltä. Decameronesta tuli vähän sanomista kotona.

Opiskelu ja erityisesti gradun teko sekoitti lukurytmin. Kun oli jatkuvasti tenttikirjoja luettavana, illalla sängyssä ei jotenkin enää jaksanut keskittyä mihinkään. Nykyään taas kaikki aika menee ties mihin turhanpäiväisiin kotiaskareisiin ja The Projektiin. Sitten kun projekti on valmis, alan taas lukea enemmän - ja tehdä käsitöitä, leipoa, hankin jonkin uuden harrastuksen, kirjoitan enemmän ja mitäköhän muuta vielä lisäksi.

Joskus sentään tulee tartuttua kirjaan nykyäänkin, ja kun en jaksa ja ehdi paneutua ihan kaikkeen juuri nyt, on hyvä luottaa jonkun muun arvioon siitä, mikä on lukemisen arvoista. Äskettäin piti tilata kaksi kirjaa (kun kirjastosta ei löytynyt), jotka kolahtivatkin postilaatikkoon ilahduttavan nopeasti. Nyt pitäisi enää päättää kumman luen ensin.

Vaihtoehdot ovat:
J.K. Rowling: The Casual Vacancy (suomennosta ei kehuttu, joten päädyin alkukieliseen)
Tove Nilsen: Halun matka

Taidan aloittaa jälkimmäisestä.

Huojuva

Kesäheinä, koivunoksa
Saunan piipusta nouseva savu
Veden liplatus laiturin päässä

Tuulenhenkäys hellepäivän iltana

Kesämopo

Poikaporukka seison koulun pihalla Villen uuden mopon ympärillä. Ville oli täyttänyt 15 vuotta muutama päivä sitten ja saanut mopon lahjaksi. Eihän se totta puhuen aivan uusi ollut vaan vähän käytettynä ostettu. Myyjä oli vakuuttanut, ettei sillä ollut edes kaaduttu kertaakaan, ja kulkihan se hyvin. Vielä kovempaakin olisi saanut Villen mielestä kulkea, ja siitä pojat nyt keskustelivat. Mopon virittämisestä.

Marko osallistui keskusteluun muiden mukana, vaikkei hänellä omaa mopoa ollutkaan. Ikää oli ollut riittävästi jo tammikuusta, mutta mopoasia ei ollut edennyt rahanpuutteen vuoksi. Vanhemmat olivat ilmoittaneet, etteivät aio moista turhuutta pojalleen kustantaa, eikä omaa rahaa ollut riittävästi kuin korkeintaan johonkin romupyörään. Marko tunsi kateuden piston katsellessaan Villen menopeliä. Jostain pitäisi saada mopo ja mieluiten jo ennen kesäloman alkua, ettei joutuisi porukan ulkopuolelle. Kaverit näyttivät ilmestyvän kouluun mopolla yksi toisensa jälkeen, kun ikäraja oli saavutettu. Kaikki paitsi Marko.

Koulupäivän jälkeen kotiin polkiessaan Marko pohdiskeli erilaisia vaihtoehtoja. Hän ei millään ilveellä ehtisi hankkia riittävästi rahaa mopon ostoon ennen toukokuun loppua. Velaksi kukaan tuskin mopoa myisi. Lainamopo? Kuka nyt mopoaan pois lainaisi. Ja vanhempien kanssa asiasta oli keskusteltu jo niin monta kertaa, että sieltä ei ainakaan rahaa tippuisi. Se oli tullut selväksi. Huonoilta näyttivät mahdollisuudet.

Marko pysähtyi postilaatikolle pihatien päässä. Laatikko oli tyhjä, mutta tien toisella puolella olevassa naapurin vanhassa suulissa näytti tapahtuvan jotain. Marko jätti polkupyöränsä nojalleen postilaatikkoa vasten ja meni katsomaan. Naapurin isäntä käyskenteli suulissa ja arvioi sinne kertynyttä vanhaa tavaraa katseellaan.

- Terve! huikkasi Marko suulin ovelta. - Meinaatko ottaa suulin taas käyttöön?

- Niin minä vähän ajattelin. Rupeaa olemaan tarvetta lisätilalle, kun ostin sen uuden traktorin. Se vie sen verran enemmän tilaa kuin vanha, että ajattelin, jos perunannostokoneen toisi tänne. Täytyy vaan ensin raivata romuja pois tieltä. 

Marko katseli ympärilleen ja totesi, että olihan siinä tosiaan romua vaikka toisille jakaa. Hevosen vedettäviä auroja ja äkeitä oli useampia, ikivanhan näköinen tappuri, sekalaisia työkaluja, reki. Vanhoja heinäseipäitäkin oli nurkassa seinää vasten nojallaan melkoinen määrä. Ja niiden vieressä pölyn peittämä mopo. Se oli vanha muttei näyttänyt kovin kulahtaneelta. Ehkä se oli jopa toimintakuntoinen. Marko meni katsomaan mopoa lähemmin.

- Tehdäänkö mopokaupat? isäntä kysyi Markon kiinnostuksen huomattuaan. - Se on ollut käyttämättä muutaman vuoden, mutta kyllä se silloin vielä toimi. Meidän pappa sillä ajeli, kunnes alkoi näkö mennä liian huonoksi.

- Mitäs tällaisesta pitäisi maksaa? Marko kysyi yrittäen olla kuulostamatta liian kiinnostuneelta. 

- Jaa, jos vaikka kolmesataa markkaa annat, niin sillä voisin myydä, vastasi isäntä. - Tai jos tulet lauantaina apumieheksi raivaamaan suulia, niin saat mopon palkaksi. Mitään takuuta en kyllä sille anna. Se toimii, jos toimii. 

- Voinhan minä vaikka tullakin, jos tosiaan mopon lupaat.

Marko ei ollut pysyä nahoissaan. Näinkö se mopo-ongelma nyt ratkesi? Täytyi vain toivoa, että mopo toimisi vielä. Varmasti sitä pitäisi huoltaa, sehän oli selvä, mutta kunhan siinä ei olisi mitään suurempaa vikaa, niin kyllä hän sen kuntoon laittaisi. 

Lauantai-iltana koko päivän naapurin isännän kanssa suulia raivattuaan Marko talutti mopon kotipihaan. Sunnuntaina hän oli jo aamuyhdeksältä mopon moottorin kimpussa ja illansuussa huolto oli tehty. Ainakin Marko toivoi niin. Hän kaatoi bensaa tankkiin ja kokeili käynnistää moottoria. Se yskäisi pari kertaa. Hän yritti uudelleen, ja moottori hyrähti käyntiin. Se toimi! Marko ajoi muutaman kerran pihatietä edes takaisin ja otti tuntumaa mopoon. Sitten hän lähti maantielle ja teki parin kilometrin lenkin.

Marko kävi sisällä pesemässä kätensä ja vaihtamassa vaatteet puhtaisiin. Sitten hän istui taas mopon selkään ja ajoi Essolle. Sinne oli kerääntynyt poikia mopojensa kanssa, ja Markon saapuminen pappa-mallillaan tossumopojen joukkoon herätti ansaittua huomiota. Joku kohotteli kulmiaan, mutta Marko ei välittänyt. Nyt oli hänelläkin kesämopo.

Ponnistus

Pohjan kylän nuoriso ja muutama paikalle erityisesti pyydetty merkkihenkilö olivat täyttäneet kansakoulun isomman luokkahuoneen. Yläluokkien opettaja, Heikki Rautava, istui pöydän takana puheenjohtajan paikalla ja sormeili puunuijaa, jonka hän oli kaivanut esille tarvikekaapista.

Urheiluseuran perustava kokous oli alkanut lupaavasti, ja opettaja Rautava oli tyytyväisenä saanut nuijia päätökset seuran perustamisesta ja lajivalikoimasta ilman soraääniä. Kun oli tullut aika päättää seuran nimestä, asioiden eteneminen oli tyssännyt täysin. Rautavan ehdottama Alku ei jostakin syystä ollut saanut erityistä kannatusta vaikka hän oli nimelle esittänyt ylevät perusteet. Alku kuvastaisi niin hyvin kasvavaa ja varttuvaa nuorisoa, joka nostaisi seuran maan parhaimmistoon. Rautava oli kuitenkin hieman pettyneenä joutunut pyytämään kokousväeltä muita nimivaihtoehtoja. Ja niitähän riitti. Miten tämä saattoikin äkkiä olla näin vaikeaa?

- Minä esitän, että nimeksi tulee Salpa! Salpa ei päästä kilpaveikkoja ohitse.
- No kas kun ei Lukko, huusi joku nurkasta ja väki hörähti nauruun.
- Lukko olisi kyllä hyvä nimi, alkoi yksi pohtia ääneen. - Luja kuin lukko!
- Niin mutta entäs sitten Luja? Luja menee lujaa!
- Kyllä pitää olla jotain mieleenpainuvampaa. Vaikka Pamaus. Siinä olisi nimi, joka suorastaan räjähtäisi.
- Ura kuvastaisi etenemistä. Ura uusi urkenee!

Samaa rataa jatkettiin tovi jos toinenkin, mutta mikään nimi ei tuntunut saavan laajempaa kannatusta, kun yhtäkkiä lähes jokaisella oli oma ehdotuksensa. Kipinä tuntui jo keräävän kannatusta, mutta sitten joku muisti, että naapurikylään oli äskettäin perustettu juuri sen niminen seura.

- Kyllä on tämän urheiluseuran perustaminen semmoinen ponnistus, että jää Mäkelän akan kaksosten vääntäminenkin toiseksi, heitti joku irvileuka.
- Ponnistus on, kyllä... Mutta Ponnistus, Pohjan Ponnistus tämä nimenomaan onkin!

Keskustelu

Osallistujat:
JH - Järjen Hiven
PP - Perfektionistinen Pilkunviilaaja
NA - Netti-Addikti
K1, K2 - Kotieläimiä

JH - Mä olen istunut tässä koneelle melkein koko päivän. Voisi olla aika tehdä jotain muuta.
NA - Älä viitsi! Nyt on sunnuntai eli vapaapäivä, ja sitä paitsi tämä on kivaa.
JH - Pitikös tänään pestä pyykkiä?
PP - No ihan varmasti piti. Ja koska olet viimeksi imuroinut?
NA - Kotitöitä ehtii huomennakin. Eikös se nyt riitä, että olet tehnyt ruokaa tänään? Siinä on ihan tarpeeksi hommia sunnuntaille.
JH - Jos nyt lopettaisin tässä koneella istumisen, voisin lukea loppuun sen kirjan, joka pitää palauttaa pian.
PP - Aivan! Ja voisit jopa kirjoittaa sitä juttua eteenpäin, että se valmistuisi joskus. Miten voi ihminen olla noin laiska?!
JH - Kyllä se valmistuu, lupaan sen.
PP - Ai niinkö? Ja milloin?
JH - Määräaikaan mennessä. En mä voi joka suuntaan revetä, kun on muutakin tekemistä.
PP - Tehdäänkö prioriteettilista? Voisi auttaa sitä valmistumista.
NA - Hieno juttu sellainen prioriteettilista, mutta käydäänpä tässä välissä katsomassa, onko kukaan postannut mitään.
JH - No, mutta ei sitten jäädä roikkumaan minnekään.
NA - Ei tietenkään... Mutta tämähän onkin mielenkiintoinen juttu. Minne tuo linkki menee?
PP - SEIS! Ei sinne. Kirjaudu ulos bloggerista!
NA - Mutta kun tämä on tosi kiinnostavaa.
PP - Pois sieltä! Nyt ryhdytään tekemään töitä.
NA - Mutta jos mulla on tässä taustalla nämä muut jutut auki. Ei kai se haittaa?
JH - Voisi olla järkevää, ettei yrittäisi tehdä montaa asiaa samanaikaisesti...
PP - Ehdottomasti näin. Nyt se bloggeri kiinni!
NA - Ensin pitää kyllä tarkistaa sähköposti. Ihan äkkiä vaan. Mitäs tänne onkaan tullut...
JH - Mikä tuo on? Ehkä se pitää kuitenkin vilkaista. Mutta nopeasti.
PP - No niin, nyt se on nähty. Nyt voit avata sen kirjan. Lue ja tee muistiinpanoja.
JH - Pitäisikö mun kuitenkin kirjoittaa nämä jutut suoraan sinne tekstiin? Voisi vähän säästää aikaa ja tulisi kerralla valmiimpaa, kun ei tekisi mitään erillisiä muistiinpanoja.
PP - Periaatteessa hyvä ajatus, mutta sitten sun pitää ensin lukea koko olemassa oleva teksti läpi, että tiedät, mihin lisäilet jotain. Tekstin pitää edetä loogisesti eikä niin, että hypitään sinne tänne.
K1 - Miau...
JH - No jos mä lukaisen tämän äkkiä. Varmaan riittää, että luen sen luvun, johon tämä kirja liittyy.
NA - Hei, tuli äkkiä mieleen, että kommentoitko sä jo sitä kirjoitusta, jonka luit heti aamulla?
JH - En mä muista. Pitää varmaan käydä tarkistamassa.
K1 -  Miau!
PP - Et kyllä mene nyt mihinkään. Sen ehtii myöhemminkin.
K1 - MAU!!!
JH - Mitä toi kissa huutaa? Ruokaa? Eikö siellä muka ole ruokaa kupissa?
NA - Jospa tarkistaisit.
K1 - Miu... *kiehnää jaloissa*
PP - On ruokaa. Takaisin töihin.
K1 - Kurnauskis!
JH - Jotain se nyt haluaa. *silittää kissaa*
K1 - Purrrurrrr.....
K2 - *saa hepulin olohuoneessa*
JH - Voi taivas!
PP - Heitä se ulos!
JH - En mä näin myöhään. En mä halua, että se jää koko yöksi sinne.
NA - Tässä välissä voisi muuten tarkistaa, joko Peppis on julkaissut uuden lähetyksen...
JH - Ei se kyllä vielä näin aikaisin. Tuskin kannattaa edes katsoa.
K1 - *hyppää pöydälle ja parkkeeraa itsensä puoliksi läppärin päälle*
JH - Et sä kisu kiltti voi olla siinä. *työntää kissaa kauemmas*
K1 - *loukkaantuu verisesti*
K2 - *hyppää pöydälle*
K1 - *huitoo tassulla K2:sta*
K2 - *huitoo takaisin*
JH - Pois pöydältä! Molemmat! Oikeesti...
PP - Aja nyt vaan ne pois. Anna vaikka jotain namia, että niiden huomio kiinnittyy siihen.
NA - Et muuten ole vielä postannut tänään mitään. Sullahan oli se juttukin jo mielessä. Muistatko?
JH - Niin joo... Totta. Mitä kello on?
NA - Alkaa olla niin paljon, että nyt voisit naputella sen postauksen, ettei mene huomisen puolelle.
PP - Hei mutta mitä me tehdään tämän kirjan kanssa? Se piti lukea.
JH - Mä luulen, etten mä ihan oikeasti taida jaksaa enää tänään. Jos kuitenkin jätetään se huomiselle.
PP - Mutta kyllä nyt jotain pitäisi saada aikaiseksi. Edes muutama lause tekstiä.
JH - Olisihan se hyvä, mutta pian on niin silmät ristissä, että tulee pilkkuvirheitä.
PP - Pilkkuvirheitä? No se ei kyllä ole hyvä juttu ollenkaan.
NA - Ihan vaan taas huomautan, että sitä postausta voisi alkaa naputella vaikkapa nyt...
JH - Okei... Mistä mun pitikään kirjoittaa...? Aivan... *alkaa naputella*
PP - Tuohon tulee muuten pilkku.
JH - Tuleeko? Ei välttämättä. Ei rinnastuskonjunktion edellä ole pakko käyttää pilkkua ollenkaan nykyohjeiden mukaan. Riippumatta siitä, onko lauseissa yhteinen tekijä.
PP - Niin niin... Mutta kun tuossa aikaisemmin vastaavaan kohtaan laitoit pilkun, niin kyllä tähänkin pitäisi, että säilyisi jonkinlainen logiikka.
JH - Ai jaa? No sitten...
NA - Mutta miten sen yhden kommentin kanssa oli?
JH - Nyt tehdään kyllä tämä juttu valmiiksi, ennen kuin lähdetään minnekään muualla haahuilemaan.
NA - Oukei... Ajattelin vaan, ettei unohdu.
JH - Olisikohan se sitten siinä. Ja sitten julkaistaan...
PP - Et kyllä julkaise mitään ilman oikolukua!
JH - Joo, onhan se tietenkin hyvä lukaista läpi ensin.
PP - *korjailee kirjoitus- ja pilkkuvirheitä*
JH - Ja sitten julkaistaan.
NA - Jes! Nyt voitaisiin vaikka tehdä kierros blogistanissa.
JH - Kello on kyllä jo aika paljon. Pitää mennä nukkumaan.
NA - Mutta jos sä peset hampaat oikein äkkiä, voit ottaa iPadin sänkyyn mukaan.
JH - Ei... Katso nyt, kuinka paljon kello on. Ehtii sen sitten aamullakin.
- - -
JH - Nyt pää tyynyyn ja nukkumaan.
NA - Laitoitko muuten herätyksen päälle?
JH - Hyvä, että huomautit.
NA - Samalla voit ihan yhtäkkiä tarkistaa siitä kännykästä sen yhden blogin, jota piti kommentoida.
JH - EI, EI, EI!!!
NA - Mutku....
JH - Nuku!

Eläin

Niin suloinen ja pehmeä
Haluaa huomiota ja ottaa sen
Tulee sänkyyn nukkumaan
Surisee ja lämmittää
Valtaa koko sängyn
Vaatii
Manipuloi
Nirso - hyi ei tätä ruokaa!
Naukuu äänekkäästi
Ei anna nukkua
Nukkuu itse päivät
Yön saalistaja
Pieni peto
Vaanii
Leikkii
Tappaa
Itsenäinen
Sinnikäs
Ottaa oman paikkansa
Talon valtias
Kissa

Rakkauden säännöt

Maria ja Mika kävelivät kohti bussipysäkkiä. Takana oli elokuva ja sunnuntai-ilta oli aluillaan. Marialla alkoi jo olla kiire kotiin, sillä maanantaiaamun harjoitustunnin suunnitelma oli vielä kesken ja se piti saada valmiiksi ennen kuin alkaisi väsyttää liikaa. Maria tervehti vastaantulevaa miestä, sanoi hei ja hymyili.

- Kuka helvetti toi oli? Mika karjaisi ja seisahtui keskelle katua.
- Se on mun opiskelukaveri, Antti. Se on myös opetusharjoittelussa, vastasi Maria hieman hämmästyneenä Mikan agressiivisesta reaktiosta.
- Mitä sä sitä moikkailet ja hymyilet? Tollaset jutut loppuu heti!
- Et kai sä ole tosissas? Ihan normaaliahan se on tuttuja moikata, jos tulee kadulla vastaan.

Maria huomasi, että vastaus ei kelvannut Mikalle, joka seisoi edelleen kuin paikalleen nauliintuneena ja tuijotti häntä raivostuneen näköisenä. Ohi kulkevat ihmiset vilkuilivat heitä uteliaan näköisinä. Maria tunsi olonsa kiusaantuneeksi eikä tiennyt, mitä sanoa Mikalle, jotta tämä rauhoittuisi. Tällaisia raivonpuuskia oli sattunut ennenkin, ja silloin Mika ei kuullut muuta kuin oman äänensä. Itse asiassa niitä tuntui tulevan yhä useammin.

- Viitsitkö päästää irti mun käsivarresta, Maria sanoi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. - Mun bussi lähtee ihan pian.
- Sen tyypinkö luo sä olet menossa? Mika puhisi.
- Mä menen kotiin. Mulla on vielä töitä tänään. Etkö sä muista, mitä mä sanoin sulle aikaisemmin?
- Sä valehtelet mulle. Mä tiedän sen.
- Enkä valehtele. Sähän olet ihan pimee! Ja ihan oikeasti mun pitää mennä nyt.
- Mä tulen mukaan.
- Et sä voi tulla nyt, kun mun pitää tehdä töitä. Mähän sanoin sulle ennen kuin lähdettiin.

Maria tempaisi käsivartensa irti Mikan otteesta. Hän oli kahden vaiheilla. Pitäisikö tässä vielä yrittää keskustella vai antaa jutun olla? Joka tapauksessa bussi oli lähdössä ja seuraavaa joutuisi odottamaan pitkään. Maria teki ratkaisunsa, kääntyi kannoillaan ja lähti reipasta vauhtia kohti pysäkkiä. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, lähtikö Mika hänen peräänsä. Ei lähtenyt. Siellä se edelleen seisoi ja katseli hänen suuntaansa.

Bussissa istuessaan Maria mietti, mitä oli tehnyt väärin. Ei mitään, ainakaan omasta mielestään, mutta Mikan mielestä ilmeisesti kaiken mahdollisen. Tämä suhde oli alkanut mennä jotenkin omituiseen suuntaan. Mikan käsitys oli, että jos rakastettiin, niin sitten oltiin olemassa vain toisiaan varten. Muut ihmiset olivat häiriötekijöitä. Maria oli vähitellen alkanyt ymmärtää, että hänen poikaystävällään oli ihan omat ja uniikit säännöt, joita hänen olisi pitänyt noudattaa osoittaakseen rakkautensa.

Miten tässä näin oli käynyt? Suhteen alussa kaikki oli ollut niin ihanaa. Sitten Mika oli vähitellen alkanut paljastaa itsestään puolia, joiden olemassaolosta Marialla ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Hän oli kyllä havainnut jo melko varhaisessa vaiheessa, että Mikalla ei ollut läheisiä ystäviä, mutta että hänelläkään ei saisi olla! Mika ei halunnut tavata Marian ystäviä ja keksi kaikenlaisia tekosyitä pitääkseen hänet poissa tyttöjen luota. Sitä Maria ei voinut ymmärtää ja hyväksyä. Ja miespuoliset kaverit tai edes tutut olivat kuin punainen vaate, joka sai Mikan raivostumaan välittömästi.

Maria jäi bussista ja käveli kohti kotiovea asiaa miettien. Ei tällainen voisi jatkua. Tämä suhde kaikkine Mikan sanelemine sääntöineen oli mahdoton. Sitä paitsi opinnot olivat nyt kriittisessä vaiheessa, ja Mika oli alkanut osoittaa mustasukkaisuutta myös hänen opiskeluun käyttämästään ajasta. Opiskelusta tinkimiseen Marialla ei ollut varaa, jos hän aikoi valmistua.

Avain kiertyi lukossa ja Maria astui sisään yksiöönsä. Nyt piti saada ajatukset kasaan ja tehdä tuntisuunnitelma valmiiksi. Oppikirja ja paperit odottivat pöydällä, johon ne olivat jääneet muutama tunti sitten  hänen lähtiessään elokuviin Mikan kanssa. Tämä suhde olisi nyt loppu. Sen Maria oli päättänyt.

Elämä

Olen uusperheellinen, tarkkaan ottaen äitipuoli. Se on rooli, joka herättää monenlaisia mielikuvia, eikä siihen ole aina helppo asettua. Ainakin minulla on usein hyvin ristiriitainen olo, kun mietin toisaalta muiden odotuksia itseäni kohtaan ja toisaalta sitä, miten itse koen roolini.

Miehelläni on edellisestä suhteesta esiteini-ikäinen poika, joka asuu äitinsä kanssa ja viettää isänsä luona, siis meillä, joka toisen viikonlopun. Maantieteellistä välimatkaa on sen verran, että minkäänlainen vuoroasuminen ei tule kyseeseen.

Tutustuin lapseen hänen ollessaan hieman alle kouluikäinen ja ujostelu taisi olla aluksi molemminpuolista. Aikaa myöten siitä päästiin eroon, viimeistään silloin, kun mieheni ja minä muutimme yhteen ja aloin olla läsnä jotakuinkin aina, kun lapsi ja isä viettivät yhteistä viikonloppua. Siinä vaiheessa lapselle selvitettiin myös talon säännöt, eli isää pitää kuunnella, minua pitää kuunnella ja sääntöjä noudatetaan, vaikka ne olisivat erilaisia kuin äidin luona. Tämä ei oikeastaan liittynyt mitenkään minuun, vaan siihen, että äiti ilmeisesti sanoi näistä asioista lapselle jotain muuta, mikä johti säännöllisesti pienimuotoisiin konflikteihin lapsen ja isän välillä.

Lapsipuoleni on ihan mukava muksu, ulospäin suuntautunut ja äärettömän empaattinen. Ja hänen äidillään ja minulla on hyvin erilaiset ajatukset lastenkasvatuksesta. Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta olen ajoittain työskennellyt lasten ja nuorten kanssa, ja koulutuksenikin antaa jotain eväitä asiaan, joten en usko olevani täysin epärealistisella pohjalla omien kasvatusajatusteni kanssa.

Lapsi on tottunut saamaan materiaa äidiltään jatkuvasti - leluja, pelejä, karkkia - ja odottaa saman käytännön olevan voimassa myös meillä ollessaan. Näin äidin mielestä osoitetaan rakkautta. Ymmärrän tavallaan, että isänsä antaa tavaraa lapselleen, kun ei pysty antamaan enempää aikaansa. Huonoa omaatuntoa silotellaan lahjoilla. Se, mikä minua häiritsee, on näkemys, että myös minun pitäisi luoda ja vahvistaa tunnesidettä lapseen ostamalla tavaraa. Mutta kun minä itse haluaisin, että esimerkiksi lapsen luottamus perustuisi siihen, että olen turvalliseksi koettu aikuinen eikä siihen, että minun rahapussillani voi käydä, kun haluaa uuden lelun. No, yleensä en ostele lahjuksia, koska rahat menevät johonkin tarpeellisempaan, kuten ruokaan.

Lapsipuoli, jota näen joka toinen viikonloppu, ja jonka asioihin minulla ei loppujen lopuksi ole mitään sanomista, ei ole minulle sama asia kuin lapsi, jonka olisin synnyttänyt itse ja kasvattanut omien ajatusteni mukaan. En osaa rakastaa häntä samalla tavalla kuin rakastaisin aivan omaa lastani. Mieheni tuntuu olevan vaikea ymmärtää tätä, ja erinäisten keskustelujen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että asiaa on parempi olla vatvomatta liikaa.

Omasta mielestäni minun ei tarvitse väkisin asettua sellaiseen rooliin, johon en luontevasti solahda. Ei minun tarvitse olla kakkosäiti. Minulle riittää, että olen isän vaimo, joka on ihan kiva ihminen ja johon lapsi luottaa niin, että pystymme toimimaan yhdessä, vaikka isä ei olisi paikalla.

Kuulisin mielelläni muiden ajatuksia uusperheistä ja äitipuolena olemisesta. Miten elämä järjestyy niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, vai onko se edes mahdollista?

Ei niin paha äitipuoli?

2 x 11 totuutta

Peppone muisti meikäläistä haasteella, jossa pitää, kuinkas ollakaan, kertoa asioita itsestään. Ensin 11 vapaavalintaista faktaa ja sitten vastaukset annettuihin 11 kysymykseen.

Tästä lähtee...

1. Katson nykyään todella vähän tv:tä. Jos jotain katson, niin todennäköisesti elokuvia. Paljon enemmän aikaa vietän netissä, lukien ja kirjoittaen.

2. Pidän kävelemisestä ja voisin helposti kävellä vaikka kuinka pitkän matkan, kunhan mukana olisi hiukan evästä. Juokseminen sen sijaan on tylsää paitsi, jos se tapahtuu kartta kädessä metsässä.

3. Olen lapseton, eikä se ole oma valintani.

4. En kaveeraa exieni kanssa. Mikä on mennyttä, se on mennyttä. Vaikka suhde sinänsä olisi ollut ihan hyvä ennen lopun alkua, se loppu on poikkeuksetta ollut sitä luokkaa, että joko minä tai vastapuoli tai molemmat emme koe minkäänlaista tarvetta pitää yhteyttä.

5. Olen tarvittaessa erittäin kylmähermoinen. Pystyn järkeilemään itseni täysin rauhalliseksi tilanteessa, jossa pitää pysyä rauhallisena, vaikka normaalireaktio olisi jotain aivan muuta. Tämä on ajoittain hämännyt ihmisiä, jotka ovat sitten alkaneet kyselemään, miksen reagoi (= näytä reagoivan) esim. johonkin ikävään asiaan. No kun se ei auta mitään, eikä ongelmaa ratkaista panikoimalla.

6. Olen yleensä hyvin positiivisesti ajatteleva, mutta tietynlaiset asiat voivat äkillisesti saada minut erittäin negatiiviseksi. Viime syksy oli negatiivista aikaa. Syyt eivät ole hävinneet minnekään, mutta päätin olla keskittymättä niihin liikaa.

7. Ikävintä aikaa elämässäni on ollut murrosikä. Sinne en haluaisi takaisin mistään hinnasta.

8. Yksi parhaista jaksoista elämässäni oli varusmiespalveluksessa vietetty vuosi. Sen aikana opin äärettömän paljon erilaisia asioita, joiden osaamisesta, tietämisestä tai tiedostamisesta on ollut hyötyä jälkeenpäin. Tämän perusteella ei liene vaikea arvata, että kaikki opittu ei liity suoranaisesti sotilaskoulutukseen.

9. Onnistun säännöllisesti yllättämään ihmiset tavalla tai toisella, koska he ovat arvioineet minut väärin, ja sitten teen tai kerron jotakin, joka ei ollenkaan sovi kuvaan.

10. En ole ekstrovertti, mutta minulle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia olla satapäisen yleisön edessä puhumassa. Näin ei ole aina ollut, mutta tämä on asia, jonka voi oppia.

11. Minulla on lievä korkeanpaikankammo, joka saattaa ajoittain hidastaa vauhtia. Kohdan 5 soveltaminen tähän asiaan on vaikeaa ja vaatii vakavaa keskustelua itsen kanssa, jos asian yli on pakko päästä.

Ja sitten asiat, jotka Peppone välttämättä haluaa tietää...

1. Uskotko omaan itseesi?
Uskon. Intin jälkeen uskoin itseeni täysin ja ehdottomasti ja vailla minkäänlaisia epäilyjä, mutta sen jälkeen tilanne on hieman normalisoitunut.

2. Elämäsi ehdottomasti paras päivä?
Huippupäiviä tulee mieleen muutama, mutta se ehdottomasti paras lienee päivä, jolloin sanoin tahdon.

3. Vihaatko jotain sukulaistasi erityisesti?
En voi sanoa, että vihaisin ketään, mutta yhdestä sedistäni en pidä ollenkaan. Paska tyyppi, olen havainnut sen jälkeen, kun joskus murrosikäisenä aloin huomata ja ymmärtää tiettyjä asioita.

4. Kumpi ohjaa päätöksenteossasi, järki vai rakkaus?
Järki on aina mukana, vähintään takaraivossa, mutta jos puhutaan nimenomaan rakkaudesta eikä tunteista yleensä, niin sellaisissa asioissa, joihin rakkaus jotenkin liittyy, sillä taitaa olla suurempi merkitys.

5. Kuinka pitkälle olet valmis menemään saadaksesi saadaksesi haluamasi?
Riippuu asiasta. Jos asia on tärkeä, eikä pitkälle meneminen tarkoita muiden ihmisten tietoista ja ansaitsematonta vahingoittamista, voin tehdä aika paljonkin tavoitteen saavuttamiseksi.

6. Kaunisteletko asioita blogissasi?
En mielestäni.

7. Kuinka usein sana rakkaus tulee mieleesi?
Silloin tällöin, joskus useammin, joskus harvemmin. Riippuu tilanteesta. Yllättävän vaikea kysymys.

8. Paljonko olisit valmis tunnustamaan asioita blogissasi, jos sinun ei tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat?
Aika paljon, mutta siitä haluan kuitenkin pitää kiinni, että Rouva B on anonyymi. En siis tunnustaisi sellaisia asioita, jotka mahdollistavat minun henkilöllisyyteni selvittämisen.

9. Miksi sinä olet unohtanut sotaveteraanit?
En ole unohtanut heitä. Se, mitä minä itse olen tehnyt maanpuolustuksen eteen, on todella pientä sotaveteraaneihin verrattuna. Omat tekemiseni ovat kuitenkin auttaneet minua ymmärtämään vähän enemmän heidän kokemuksiaan, mikä entisestään lisää heidän arvostustaan.

10. Mikä on pahin (rehellisyys maan perii) pakkomielteesi?
Ääh... Pienempiä pakkomielteitä riittää ja ne yleensä liittyvät jollakin tavalla perfektionismiin. Yleisesti ottaen liian pitkän ajan ja paljon energian käyttäminen olemattomien pikkuasioiden viilaamiseen, ehkäpä.

11. Kuinka paljon uskot minun puhuvan paskaa? (Nyt on siis kyse Pepponen mahdollisesta paskapuhumisesta.)
Hyvä kysymys ;D Pepponella on vilkas mielikuvitus, mutta joskus epäilen, ettei niissä jutuissa paskan puhumista ole ehkä kuitenkaan niin paljon kuin mitä ensinäkemältä vaikuttaa. Totuuden siemen on jossain siellä seassa. Mielenkiintoinen mysteeri joka tapauksessa.

Kaikkien näiden totuuksien ja vastauksien jälkeen olen niin voipunut, etten enää jaksa keksiä omia 11 kysymystä ja 11 vastaajaa. Eli minun osaltani haasteen toteutus päättyy tähän.

Sielunmessu

Stalingrad 20. tammikuuta 1943

Olen miettinyt, onko päiväkirjan pitämisessä mitään järkeä. Tuntuu, että siihen menee turhaan energiaa, mutta toisaalta se on asia, joka pitää minua järjissäni tässä helvetissä. Elämme kuolleiden keskellä ja ajatukset keskittyvät siihen, miten selvitä tästä päivästä. Huomista tuskin kukaan jaksaa ajatella. Voi olla, että huomista ei edes tule, että aamulla ei enää herää. Silloin kaikki on ohi, tämä jäinen helvetti on ohi. Mitä tässä oikeastaan pitäisi edes toivoa? Kuolemaa vai selviytymistä huomiseen? 

Tällä lohkolla on ollut suhteellisen rauhallista viime päivinä. Edes omia lentokoneita ei ole näkynyt kahteen tai kolmeen päivään. Kaikenlaisia huhuja liikkuu miesten keskuudessa. Jotkut sanovat, että huoltoyhteydet ovat katkenneet. Että meidät on hylätty tänne. Ehkä se on totta. Mutta voidaanko meidät pettää tällä tavalla? Onko Paulus vielä täällä vai onko hän paennut, kun on vielä päässyt?

Minä haluaisin päästä kotiin Berliiniin, kävellä Unter den Lindenillä Gretlin kanssa. Siitä on vuosi, kun olen vimeksi nähnyt Gretlin. Hän oli silloin raskaana. Jos kaikki on mennyt hyvin, meillä on puolivuotias lapsi. En ole saanut kirjeitä kotoa moneen kuukauteen. Mitä tahansa on saattanut tapahtua. Voin vain rukoilla, että Gretl ja lapsi ovat kunnossa.

Minä luulen, että tästä tulee meidän hautamme. Meille ei pidetä sielunmessua katedraalissa, vaan sen soittavat Stalinin urut.

Ilmainen mainos

Työviikko oli melkein takana. Vielä yksi oppitunti pidettävänä ja sitten alkaisi vapaa. Petri istui opettajainhuoneessa omalla nimikkopaikallaan ja silmäili tuntisuunnitelmaa. Sitten hän sulki hetkeksi silmänsä ja yritti saada oikeanlaisen hengen päälle. Aloittelevan opettajan ei kannattanut ottaa riskiä ja mennä valmistautumatta luokan eteen. Tämän ikäiset huomasivat heti, jos opettaja oli epävarma, eivätkä jättäneet käyttämättä tilaisuutta hyväkseen kokeillakseen opettajan taistelukestävyyttä.

Petri ei periaatteessa ollut niin huolissaan. Olihan hän oppinut reserviupseerikoulussa, miten joukkoja johdetaan. Mikä ettei samoja oppeja voinut soveltaa myös yläkoululaisiin. Syyslukukauden ensimmäinen jakso oli mennyt ihan siedettävästi, mitä nyt muutaman kerran oli pitänyt vähän ärjäistä. Ensin ne olivat katsoneet suu auki, mutta sitten oppi oli mennyt perille. Nyt oli toinen jakso alussa, ja vuorossa seiskaluokka, jolle Petri ei ollut aiemmin pitänyt tunteja. No, sama metodi tarvittaessa käyttöön, niin hyvä tästäkin tulee.

Kello soi välitunnin päättymisen merkiksi, ja Petri lähti kohti luokkahuonetta. Käytävällä luokan ulkopuolella oli vielä muutama oppilas, jotka katselivat lähestyvää opettajaa uteliaasti. 

- Onko toi se natsi? kuuli Petri yhden oppilaista kysyvän toisilta. Muut nyökyttelivät ja livahtivat sitten luokkaan. 

Petri astui luokkaan ja huomasi ilokseen, että oppilaat pomppasivat pystyyn käskemättä. Tämähän vaikutti hyvältä. Nämä oli joku muu jo laittanut järjestykseen. Tunti sujui varsin mukavasti ja ilman minkäänlaisia häiriöitä. Itse asiassa oppilaat vaikuttivat jopa jännittyneiltä, mutta varmaan he vain jännittivät vähän uutta opettajaa. Se vähän häiritsi, että kukaan ei tuntunut halukkaalta vastaamaan, kun hän kysyi jotain. Nekin oppilaat, jotka hän valitsi vastaamaan viittaajien puutteessa, näyttivät suorastaan pelästyneiltä. Mutta mikäs tässä opettajana ollessa, hyvähän tämä oli, että oppilaat kunnioittivat opettajaa. Petri alkoi jopa rentoutua hieman tunnin loppua kohden. 

Tunnin jälkeen Petri vaihtoi muutaman sanan parin kollegansa kanssa ennen kotiinlähtöä. Nämä olivat kummatkin hänen laillaan ensimmäistä syksyään töissä ja heillä oli silloin tällöin tapana vaihtaa ajatuksia asioiden sujumisesta. 

- Oli tosi rauhallinen tunti seiska ceen kanssa, Petri sanoi tyytyväisenä. - Nyt tuntuu siltä, että homma alkaa sujua niin kuin pitääkin.

- Niin, sinä olet tainnut vakiinnuttaa maineesi, virnuili toinen kollegoista.

- Ilmeisesti sitten. Vai mitä tarkoitat? Petri kysäisi hieman ymmällään.

- Enhän minä mitään sen kummempaa. Et ole muuten S-marketissa käynyt viime aikoina?

- En pariin varmaan pariin viikkoon. Miten niin? Petri alkoi tuntea olonsa jo vähän epämukavaksi virnistelevän kaksikon edessä.

- Ajattelin vain, ettet varmaan ole. Mutta oikein mukavaa viikonloppua.

Petri käveli autolleen. Kaupassa pitäisi käydä. Mutta mitä siellä S-marketissa sitten oli niin erikoista? Epäluulo ja uteliaisuus voittivat, ja Petri suuntasi auton kohti S-markettia. Hän pysäköi auton ja käveli kohti kaupan ovea. Silloin hän huomasi sen. Teksti oli spreiattu kaupan seinään kissankokoisilla kirjaimilla.

JÄRVELÄ ON TAPPAJA-NAZI